Etta ja Otto ja Russell ja James – Emma Hooper

Tuntuuko että jotain hienoa on jäänyt kokematta ja että alkaa olla liian myöhäistä toteuttaa suuri seikkailu? Höpsis!

Etta 82-v päättää toteuttaa elinikäisen haaveensa nähdä meren. Hän pakkaa mukaan välttämättömimmät, varoo herättämästä miestään Ottoa ja lähtee taivaltamaan jalan yli kolmentuhannen kilometrin matkaa kohti merenrantaa.

Naapuritilan Russell on tapansa mukaan pellolla tarkkailemassa kauriita ja näkee Etan lähdön, mutta ei kysy minne tämä on menossa, pyytää kertomaan Otolle terveisiä. Otto löytää herättyään pöydältä Etan siihen jättämän pinon ruokareseptejä, sekä viestin, joka päättyy sanoihin ”yritän muistaa tulla takaisin”.

Hitaasti ja päättäväisesti Etta taapertaa kohti Halifaxia, pölyinen preeria vaihtuu järviseuduksi. Matkaseuraksi Etta saa kojootin, jonka hän nimeää Jamesiksi, ja rupattelee tämän kanssa niitä näitä. Kotona Otto kokeilee reseptejä, opettelee elämään yksikseen. Russell sen sijaan lähtee etsimään Ettaa, mutta taitaakin löytää jotain muuta.

Pelkästä matkakertomuksesta ja unelmien jahtaamisesta ei ole kyse. Etan, Oton ja Russelin menneisyys keritään auki muistoissa ja kirjeissä. Sieltä löytyy iloa, surua, sotaa, pula-aikaa, menetyksiä ja rakkautta. Vanhuus, elämän ehtoo kremppoineen ja muistihäiriöineen näyttäytyy kauniina ja lohdullisena. Ihmiset ovat hyviä.

Tarina on viehättävä, haikea ja jotenkin höpsö. On ihailtavaa kuinka Hooper välttää siirappisuuden, sillä pateettisuuden karikoilla seilaaminen ei ole helppo homma hyvän mielen kirjan kirjoittajalle. Koska sitä tämä minun mielestäni on: paikoin syvistä ja synkistä pohjavireistä huolimatta tunnelma on tyyni, rauhallinen, koskettavakin, mutta ei missään vaiheessa ärsyttävä. Onneksi tällaisia tarinoita kirjoitetaan, voi kyynikkokin hörähdellä mielihyvästä.

Etta ja Otto ja Russell ja James / Ella Hooper ; suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua.