Pandemia on pyyhkäissyt suurimman
osan ihmisistä pois maan päältä. Siellä tällä elää ja sinnittelee pienehköjä
ryhmittymiä, jotka kaksikymmentä vuotta tuhon jälkeen yrittävät rakentaa uutta
sivilisaatiota, mikä minkäkin laista. Joukossa on niitä, jotka muistavat ajan
ennen katastrofia ja jälkeen päin syntyneitä, jotka eivät pysty käsittämään
kännykkää tai Internetiä.
Lähes autioituneessa maassa raahustaa
asutuksesta toiseen Traveling Symphony, seurue muusikoita ja näyttelijöitä,
joka esittää Shakespearen näytelmiä ja klassista musiikkia. Kahdessakymmenessä
vuodessa pahimmat väkivaltaisuudet ovat laantuneet, mutta edelleen ihmiskunta
elää reunalla: elä tai kuole, anna tai ota, vahvin (aseistetuin) sanelee
säännöt, joskus ovela onnistuu vetämään välistä.
Kun kaikesta on pulaa ja
tapetuksi, raiskatuksi tai ryöstetyksi tulemisen uhka vaanii alinomaa, mitä
järkeä on luritella Vivaldia tai sönkätä säkeitä Kesäyön unelmasta? - Koska eloonjääminen ei riitä.
Star Trek –sarjasta lainattu motto
(because survival is insufficient) vankkureidensa kyljessä Symphony on
matkannut vuosia saaden yleisönsä itkemään ilosta. Kun pahin fyysinen nälkä on
taltutettu, ihminen janoaa kulttuuria.
Symphonyn jäsen Kirsten oli lapsi
pandemian puhjetessa. Hän esitti Kunginas Learin tytärtä näytelmässä kun
päänäyttelijä Arthur Leander kuoli sydänkohtaukseen näyttämölle kesken
esityksen. Arthurista muodostuu Kirstenille eräänlainen pakkomielle ja
matkatessaan Symphonyn mukana hän etsii autioituneista taloista juorulehtiä ja
kerää talteen kaikki Arthurista kertovat jutut. Hän kuljettaa mukanaan myös
Arthurilta saamiaan sarjakuvia, jotka kertovat Station Eleven nimisestä pientä
planeettaa muistuttavasta avaruusasemasta.
Ja totta kai, joku ottaa
profeetan roolin, vaikeissa oloissa siinä helposti onnistutaan. Tarvitaan
ripaus karismaa, jolla saadaan muutama uskollinen seuraaja, siitä syntyy
valtaa, jota jatketaan väkivallalla. Ennen pitkää myös Symphony päätyy profeetan
hallitsemaan kylään. Ihmiset ovat juroja ja peloissaan. Hautausmaalle laitetaan
kivi niille, jotka eivät usko profeetan opetuksiin, henkisesti kuolleille. Vaikka
profeetta näennäisesti kohtelee Symphonya ystävällisesti, lähtee seurue kiireen
vilkkaa tiehensä peläten saavansa profeetan miehineen peräänsä.
Kirstenin tarinassa nähdään,
millainen maailmasta ja ihmiskunnasta on muotoutumassa tuhon jälkeen. Toisessa
tarinalinjassa seurataan Jeevania, joka linnoittautuu veljensä asuntoon
pandemian ensiviikoiksi, seuraa miten media ensin uutisoi tapahtumia ja lopulta
pimenee, miten ryöstely ja mellastus ulkona ensin paisuu ja sitten muuttuu
satunnaiseksi. Lopulta Jeevanin on uskaltauduttava ulos ja lähdettävä etsimään
paikkaa, missä voisi aloittaa elämän alusta.
Eri aikatasoissa kulkeva kerronta
toimii tässä kirjassa häkellyttävän hyvin. Aika ennen ja jälkeen tuhon rakentuu
ehjäksi kokonaisuudeksi, jossa liimana toimivat muutamat ihmiset, joista osa
elää ja muistaa, tai ihmisistä, jotka jättivät jälkeensä jotain, mitä muut voivat
muistaa: näytelmiä, kirjoja, sarjakuvia. Dystopioissa keskitytään usein eloonjäämiseen
ja väkivaltaiseen lisääntymisvietin tyydyttämiseen. Station Eleven kysyy, josko
meissä ihmisissä olisi lajina kuitenkin jotain enemmän, ehkäpä, kun maha ei ole
ihan tyhjä, emme haluakaan kahmia, vaan haluamme katsoa näytelmää, lukea tai
perustaa museon.
Station Eleven voitti ArthurC. Clarke palkinnon vuonna 2015. Toivoin tietysti kovasti, että ehdokkaaksi
yltänyt Emmi Itärannan loistava Teemestarin kirja olisi korjannut potin, mutta
luettuani Emily St. John Mandelin taidonnäytteen, täytyy sanoa että kirjailija
ja kirja on palkintonsa ansainnut. Parhaimpia dystopioita, mitä kuunaan olen
lukenut. Toivottavasti joku kotimainen kustantaja tarttuu tähän aarteeseen ja
kääntää suomeksi, tai ehkä on jo tarttunutkin.