30. huhtikuuta 2015

Aboutnessin äärellä



Jos ei pääse tiikeri juovistaan, ei pääse myöskään entinen luetteloija-kuvailija piintymistään. Oli vaan pakko indeksoida blogissa esittelemäni kirjat Kaunokin ja YSAn termeillä ja logiikalla, vaikka kerrankin olisi voinut irrotella ja roiskia avainsanoja omasta päästä.

Pidän Kaunokin fasetti-ideasta: genre, teema, toimija, paikka, aika. Kuvailuelementit muodostavat tarinan tarinasta ja ovat metatietoa kauneimmillaan ja havainnollisimmillaan, kunhan ne vain voi esittää niin kuin on tarkoitettu.

Olin ärtynyt kun lopputulos blogissa ei ollutkaan sitä, mihin luetteloija-kuvailijana olin tottunut. Käyttämälläni blogi-alustalla ei tietenkään voi ketjuttaa termejä, mutta se retale pistää tunnisteet vielä automaattisesti aakkosjärjestykseen. Kaikki kunnia aakkosjärjestykselle, rakastan sitä siinä missä kuka tahansa kirjastourallaan hyllytystä tehnyt, mutta pöhköltähän hierarkiaton, sanojen suhteet kadottava termipötkö näyttää kirjastoihmisen silmissä.

Asiasanoituksesta saa kollegoiden kanssa helposti aikaiseksi kovaäänisen keskustelun, ellei vallan kalabaliikin. Me kirjastoihmiset jakaudumme tässä asiassa useisiin koulukuntiin ja niiden yhdistelmiin. Ketjuttaminen ja indeksitermien määrä ovat pari klassista nahistelun aihetta. Monet kerrat on tullut taitettua peistä esimerkiksi siitä, onko ´murha´ dekkarissa hyödyllinen ja järkevä asiasana vai ei.

Joidenkin mielestä murhan kaltaisia geneerisiä termejä ei kannattaisi käyttää ollenkaan, koska hakutulokseen saadaan suurin piirtein kaikki tietokantaan indeksoidut dekkarit; toisten mielestä asiasanaa pitää käyttää, koska se kuvaa teoksen keskusteemaa. Tässä välissä hääräävät ketjuttajat, jotka hyväksyvät ’murhan’ jos se yhdistetään johonkin muuhun tarkentavaan käsitteeseen, vaikkapa murha-aseeseen tai tekijään. Kun soppaan sekoitetaan genrettelyä pakoilevien tekstien kuvailu ja asiasanoituksella esiin nostettavien (sivu)teemojen määrä, ollaankin perimmäisten kysymysten äärellä.

Kaikilla meillä kuitenkin sama päämäärä: hakutuloksen relevanssi tiedonhakijan näkökulmasta. Mikä on hakutulokseen tupsahtaneen dokumentin aihe, mistä se kertoo, mitä se kuvaa? Vastaako tulos hakijan kysymykseen, tarpeeseen, ihmettelyyn? Luetteloija-kuvailijoiden kesken ihan vaan Aboutness.

No, nämä lounastauolla tai työpäivän jälkeen kaljalla istuskellessa käytävät kehittävät jurnutukset alkavat olla mennyttä maailmaa, kiitos keskitetyn ja ostetun kuvailun. Kuvailun keskittäminen on ilman muuta järkevää kehitystä, on tehotonta tuhraamista jos jokainen kirjasto tahoillaan kuvailee yhden ja saman teoksen lähes identtisillä asiasanoilla.

Mutta kuvailu oli luonnollinen väylä aineistoihin tutustumiseen, siinä syntyi kylkiäisenä sisällöntuntemusta, jota hyödyntää asiakaspalvelutilanteissa. Dokumentointikielien ja –tekniikoiden käyttö kehitti tiedonhakutaitoja. No, varmaan kirjastokenttä on pullollaan hyviä käytäntöjä siitä, miten näitä taitoja nyt ylläpidetään ja kehitetään kun kirjojen käsittely on siirtynyt tuonne ulos. Korviin tosin kantautuu kollegoilta enemmän toisenlaisia viestejä: sisältöihin tutustumiselle ei ole aikaa eikä välineitäkään.

Ei kai siinä muuten mitään, mutta kun asiakkaat yhä edelleen tuppaavat kyselemään kaikenlaista kirjoista ja pyytävät suosittelemaan luettavaa. Ole siinä sitten asiantuntija.

Kirjastokäsialan aakkoset kuva kirjasta: Valtion kirjastotoimikunnan kirjastokäsikirjoja II :  Kirjallisuuden luetteloimisopas (WSOY, 1965).

24. huhtikuuta 2015

Kun aika loppuu - Elina Hirvonen



Onko vanhempana onnistuminen onnenkauppaa? Onko yhteiskuntana onnistuminen onnenkauppaa? Ja mitä sitten tapahtuu kun ensin on tapahtunut jotain pahaa?

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on vavisuttava ja vaatelias kuvaus lähitulevaisuudesta, joka näennäisesti ei poikkea tästä päivästä. Makrotasolla puhutaan ilmastonmuutoksesta, mikrotasolla yksilöstä, nuorukaisesta, joka lapsesta saakka on erottunut joukosta, jota on kiusattu, jonka puolesta ollaan oltu huolestuneita ja joka on ottanut koko luontokunnan kohtalon harteilleen. Lopulta nuorukainen ajautuu tekemään äärimmäisen ja pahan teon.

Mitä tapahtuu perheelle kun yksi sen jäsenistä kiipeää talon katolle ja alkaa ampumaan ihmisiä summittaisesti? Huoli maapallon ja ihmisen tilasta ja tulevaisuudesta on perhettä yhdistävä tekijä, mutta se ei yhdistä heitä. Äiti Laura on ympäristötutkija ja luennoi ilmastonmuutoksesta yliopistolla. Isä Eerik matkustelee ympäri maailmaa korjaamassa tuhottuja tai tuhoutuneita maastoja. Tytär Aava toimii lääkärinä sodan runtelemassa Somaliassa. Poika Aslak ajautuu ekoterrorismiin. Perhe on rikki, luurangot kolistelevat kaapeissa.

Hirvonen pyörittelee taitavasti häpeän ja syyllisyyden teemoja. Lauran eritellessä vanhemmuuttaan ja riittämättömyyden tunnetta, tuntuu kuin katsoisi mikroskooppiin; tässä on selitys, tätä kun olisit välttänyt niin kaikki olisi mennyt paremmin. Mutta kohta kuva muuttuu kaleidoskooppimaiseksi, alati vaihtuviksi ja pakeneviksi tulkinnoiksi. Viisasten kiveä ei ole, pahaa tapahtuu hyville, hyvä hairahtuu pahaan.

Helpolla kirja ei päästä, paitsi että kuva tulevaisuudesta on hyytävä, se pistää ajattelemaan asioita vaikeista kulmista: kun joku tekee pahaa toiselle, ketkä ovat oikeutettuja huoleen ja suruun; ovatko syyllisyys ja häpeä ainoat sallitut tunteet teon tekijän läheisille?

Ajelehdin kirjan luettuani synkille vesille miettimään, että kaikki tämä voisi aivan hyvin tapahtua omalle perheelleni tai kenelle tahansa naapurin jampalle. Onneksi viisas ystävä huomautti, että loppuuhan kirja kuitenkin helpottavasti. Luin lopun uudelleen, ja kyllä, siellä orastaa toivo, peräänantamattomuus, sisukkuus. Tartutaan siihen.

Ajankohtainen ja ajatteluttava, kaunista kieltä, hallittua lausetta. Suosittelen. Finlandia-ehdokkuuttakin on jossain povattu, enpä ihmettelisi.

Kun aika loppuu / Elina Hirvonen. WSOY 2015, 251 sivua.

21. huhtikuuta 2015

Kirjaston kuolema



Avain 2015, 140 sivua.

”Kirjaston perustehtävä on tuottaa resursseja yhteiskunnalle ja sen kansalaisille. Sen lisäksi julkisen kirjaston perustehtävä on olla avoin kaikille ihmisille.”

Suomen Kirjastoseuran ja Suomalaisen tieteellisen kirjastoseuran puheenjohtajat Jukka Relander ja Jarmo Saarti ovat toimittaneet artikkelikokoelman, jossa tarkastellaan kirjaston roolia ja tehtävää yhteiskunnassa.

Kirjoittajina on sekä kotimaisia että kansainvälisiä kirjastoalan asiantuntijoita. Osassa artikkeleita pohditaan muutosta ja sen johtamista hyvinkin käytännönläheisesti, osassa taasen on teoreettisempi lähestymistapa kirjastossa tehtävän työn perusteisiin.

Kirja oli mitä mainiointa luettavaa vaalivalvojaisiltaan. Avoin, julkinen kirjasto kuuluu demokratiaan, on sitä ylläpitävä ja uudistava toimija. Hieman kyllästyneenä ’kirjasto on koko kansan olohuone ja kyllä kirjastossa saa meuhkata’ puheeseen oli virkistävää lukea alan asiantuntijoiden pohdintaa ammatin sisällöstä ja kirjaston merkityksestä yksilölle ja yhteiskunnalle.

Nimestään huolimatta kirja ei ole nekrologi, ei edes hoitotahto. Vaikka ala on kriisissä, ei ole syytä miettiä sitä valojen sammuttamista vielä. Kirjastolla on vahva professionaalinen perinne ja kansalaisten vankka luottamus, niiden pohjalta on hyvä ponnistaa kohti uutta, jos rohkeus riittää, eikä lähdetä muutospaineissa hosumaan liikaa sinne tänne.

Suosittelen teosta kaikille, joita kirjasto vähänkään kiinnostaa tai koskettaa.

Sisällys:

Jukka Relander & Jarmo Saarti
Kirjasto, julkinen palvelu

Pirjo Tuomi & Jarmo Saarti
Uusi julkisjohtaminen kirjastoissa – kirjasto käyttäjiä vai käyttäjät kirjastoa varten?

Pirkko Lindberg
Muutosjohtamista vai muutoksen tekemistä?

Rebekka Pilppula
IFLA-trendeistä eväitä

Jukka Relander
Kansalaisen, kuluttajan vai asiakkaan kirjasto?

Tim Huzar
Uusliberalismi, demokratia ja kirjastot

Vesa Suominen
Kirjallis-bibliografisen kirjaston idea

Johan Buschman
Kirjastonhoitajuus kriisissä: tie uusliberalismiin

Tere Vadén
Kyberkommunismi ja kirjastot: haasteita ja seuraavia askeleita

Jarmo Saarti & Jukka Relander
Viisas kirjasto vai älykäs tietoverkko?

12. huhtikuuta 2015

Elämä elämältä - ja vähän muistakin Kate Atkinsonin kirjoista



Jos pakotettaisiin nimeämään vain yksi lempikirjailija, Kate Atkinson olisi vahva ehdokas. Hän on taitava kaikessa. Siis ihan kaikessa.

Puhutaan ensin rakenteesta. Elämä elämältä kirjassa päähenkilö Ursula syntyy ja kuolee, syntyy ja kuolee. Hän kuolee syntyessään, ehtii elää muutaman vuoden, kokee monen monta elämää ja kuolemaa aikuisiällä. Ajallisesti Ursulan elämät kattavat suurimman osan 1900-lukua ja kuvaavat aikakautta ja eurooppalaisen elämäntavan vääjäämätöntä muutosta brittiläisen porvariston näkökulmasta. Sotavuodet 1939 - 1945 saavat tarinasta ison siivun ja Ursula tavataan niin Eva Braunin ystäväpiirissä, kuin etsimässä eloon jääneitä Lontoon pommituksien raunioilta.

Lukuisat kuolemat jättävät Ursulan uudesti syntyvään mieleen muistijälkiä ja tiedostamattaan hän oppii junailemaan kohtaloaan, eikä toista yhtä kuolemaansa loputtomiin. Elämä jatkuu pätkittäin ja kysymys kuuluu: ”tekisitkö asiat toisin jos saisit uuden mahdollisuuden?” Tällaisesta asetelmasta ei noin vain kirjoiteta vetävää tarinaa ilman että mennään reippaasti fantasian puolelle. Kate Atkinson pystyy siihen.

Elämä elämältä kirjaa lukiessa muistini sopukoista nousi esiin Atkinsonin Ihmiskrokettia, joka oli häneltä ensimmäinen lukemani teos. Myös siinä operoitiin (muistaakseni) aikatasoilla, sekä toden ja tarun sekoittelulla. Ihmiskrokettia kolahti minuun täysillä, ollen edelleenkin yksi suurimpia lukuelämyksiäni ja olen säästellyt sen uudelleen lukemista, kohta lienee aika puhaltaa pölyt tästä opuksesta.

Ihmiskrokettia on myös mainio aasinsilta Atkinsonin huumoriin. Muistan (ja tämä on oikea muisto) lukiessani hekotelleeni paljon. Huumori on Atkinsonilla vähäeleistä ja tummanpuhuvaa, kovin brittiläistä. Ei niin traagista tapahtumaa etteikö kuvaukseen voisi ripsauttaa hiukan leukailua, silti väheksymättä epäkohtien ja kärsimysten suuruutta. Tämä pätee Atkinsonin tyyliin ylipäätään; lukuelämys on samaan aikaan sekä vaativa että viihdyttävä, ihmiset ovat rosoisia, elämä on kaunis ja ruma, kaikki on hieman nyrjähtänyttä.

Atkinsonin esikoinen Museon kulisseissa alkaa siitä (ja nyt lunttaan pikkuisen) kun kirjan päähenkilö, Ruby, laitetaan alulle. ”Olen olemassa!” hän hihkuu, ”minut siitetään kellon lyödessä vastapäisen huoneen takanreunuksella”. Ja siitä lähtee elämänmakuinen ja tragikoominen sukutarina. On pakko yhtyä kirjan etuliepeen arvostelusitaattiin: ”Kate Atkinson hallitsee loistavasti tahdittomuuden taidon”.

Olin hämmentynyt kun Atkinson alkoi kirjoittamaan dekkareita. Sain joululahjaksi Jackson Brodie –sarjan aloittavan Ihan tavallisena päivänä ja olin, no, hämmentynyt. Pettymys on liian voimakas ilmaisu, mutta olen niin syvästi viehättynyt Atkinsonin muihin romaaneihin, että dekkarigenren tyylipiirteet häiritsivät, enkä nauttinut lukemisesta täysillä, vaikka kirja olikin varsin hyvä.

Kerronnaltaan Atkinsonin jännärit poikkeavat dekkareiden valtavirrasta ja niitä kutsutaan kirjallisiksi dekkareiksi, mikä on, pakko myöntää, kuvaava mutta harmillisen arvottava määrite. Tänä keväänä ilmestyy suomeksi neljäs osa Jackson Brodie –sarjaan. Pari edellistä ovat jääneet pelkän selailun varaan, pitänee ryhdistäytyä ja paikata tämäkin aukko sivistyksessä.

Life after life : Elämä elämältä / suomentanut Kaisa Kattelus. Schildts&Söderströms 2014, 595 sivua.
Case Histories : Ihan tavallisena päivänä / suomentanut Kaisa Kattelus. Schildts 2011, 294 sivua.
Human Croquet : Ihmiskrokettia / suomentanut Leena Tamminen. WSOY 1998, 344 sivua.
Behind the Scenes at the Museum : Museon kulisseissa / suomentanut Leena Tamminen. WSOY 1997, 333 sivua.

6. huhtikuuta 2015

Tuulisen saaren kirjakauppias - Gabriell Zevin




Pakkohan tähän kirjaan oli tarttua. Kansissa ja liepeissä hehkutetaan kuinka teos on ”rakkauskirje lukemisen ilolle” ja ”kunnianosoitus kirjojen ja kirjakauppojen maailmalle”. Latasin odotukset matalalle.

Nuorena leskeksi jäänyt jörrikkä A. J. Finkry pitää ekslusiivista kirjakauppaa saarella, joka talvisin on käytännöllisesti katsoen eristyksissä mutta kesällä turistien suosiossa. Kauppiaan elämässä riittää vastoinkäymisiä ja viiniä alkaa kulumaan turhankin paljon. Kunnes kaupan takahuoneesta löytyy elävä paketti ja mies saa mahdollisuuden uuteen alkuun. Siinäpä se juoni melkein on.

Tarina kaikkine käänteineen on muotilla tehty ja ennalta-arvattava. Onnea, surua ja toivoa sirotellaan sopivin välein. Ja kirjakaupan omistajuus saadaan jälleen kerran vaikuttamaan kovin kiehtovalta (sekä vaivattomalta). Satuin olemaan lukiessa hyvällä ja hyväntahtoisella tuulella, joten viihdyin loppuun asti. Mutta vähänkin kyyninen olotila ja olisin jättänyt kesken, tai kirjoittaisin jotain ansaitsemattoman ilkeää.

Mutta se mikä rakenteessa ja henkilökuvauksessa menetetään, tulee ainakin osittain takaisin kerronnan sujuvuudessa ja näppärästi valituissa ja pudotelluissa kirjallisuusviittauksissa. Oli hupaisaa seurata kun Finkry rähisi e-kirjoista tai luetteli kirjallisuudenlajeja joista hän ei pidä. Parasta antia olivat mielestäni uuden luvun aloittavat, novelliin tai romaaniin perustuvat fragmentit Finkryn kirjeestä tyttärelleen. 

Onneksi odotukseni eivät olleet korkealla. Turhan kepoisa ja sentimentaalinen kirja makuuni, mitään ei oikein jäänyt haaviin. Mutta tuli pakottava tarve lukea pitkästä aikaa Roald Dahlia.

The Storied life of A. J. Finkry / suomentanut Tero Valkonen. Gummerus 2014, 239 sivua.