30. tammikuuta 2015

Talvisota, avioliittoromaani - Philip Teir


”Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.”

Aloituslause viritti minut absurdin komedian taajuudelle. Aloin odottamaan tragikoomista vääjäämättä mönkään menevän avioliiton kuvausta, jossa välillä kohelletaan kunnolla.  Hamsterin pakastamisesta siirryttiin ystäväporukan juhliin  joiden kuvauksesta ei puuttunut satiiria, mutta odottamaani toilailua ei ollut. Tunsin pienen pientä pettymystä, mutta päätin jatkaa, niin paljon hyviä aineksia kuitenkin oli kasassa. Ja ehkäpä myöhemmin  alun luoma lupauskin täyttyisi, eihän sitä kaiken aikaa tarvitse törttöillä.

Talvisota, avioliittoromaani  kertoo perheen tarinaa. Ovat kuusikymppiset Max ja Katriina sekä heidän aikuiset lapsensa Helen ja Eva.

Maxin ja Katriinan avioliitto on alkanut väljähtyä, riitoja pukkaa joka kulman takaa. Maxin elämään tuo säpinää nuori toimittaja Laura, joka tekee Maxista 60-vuotishaastattelua Helsingin Sanomiin. Katriinasta tuntuu, että avioliitto on kuin totalitaarisessa valtiossa elämistä. Mutta ehkä keittiöremontti auttaa. Toisaalla tyttäret kipuilevat omaa elämäänsä; Helen lapsiperhearjen sokkeloissa ja Eva pelottomana, äkkipäätöksiä tekevänä taideopiskelijana Lontoossa.

Teirin kerronta on tarkkanäköistä ja pisteliästä aikalaiskuvausta. Dialogi on napsakkaa ja luontevan tuntuista. Mutta pari asiaa kertomuksessa häiritsee. Jotta en tulisi paljastaakseni liikaa, sanottakoon vain, että paikoin symboliikka ja henkilöihin liitetyt luonteenpiirteet tuntuvat päälleliimatuilta.

Luettuani Talvisodan, lainasin kirjastosta kirjailijan novellikokoelman Donner-ryhmä. Niminovellin ensimmäinen lause on samalla tavalla odotuksia lataava kuin Talvisota-romaaninkin: ”Olin irtisanoutunut työstäni radiossa pari kuukautta aiemmin, kun minut otettiin syyttömänä kiinni Jörn Donnerin työhuoneeseen murtautumisesta.” Pakko jatkaa lukemista. Ehkä palaan asiaan.

Odotan innolla mihin suuntaan Teir lähtee proosaansa kehittämään. Henkilökohtaisesti toivon tietysti enemmän absurdia kohkaamista. Sen kirjailija selvästi taitaa, nytkin päästiin monta kertaa härnäävän lähelle kunnon hulabaloota, mutta sitten pakitettiin. Miksi?

Vinterkriget, en äktenskapsroman / käsikirjoitukesta suomentanut Jaana Nikula. Otava, 2013. 347 sivua.

Kirjailija Kirjasammossa

22. tammikuuta 2015

Yön sydän on jäätä - Virpi Hämeen-Anttila

Kiihkeä ja poliittisesti levoton 1920-luvun Helsinki tuntui kiehtovalta dekkarin miljööltä, joten tartuin tähän Virpi Hämeen-Anttilan uusimpaan. Olen iloinen, että tein niin. En ole ollut  varauksettoman ihastunut hänen aiempiin romaaneihinsa ja monta on jäänyt lukematta. Mutta dekkaristina Hämeen-Anttila kolahtaa. Taitavana kuvaajana hän herättää eloon hämyisät Helsingin yöt klubeineen ja seurapiireineen, unohtamatta kaupungin rujompia kasvoja: ylikansoitettujen työläisasuntojen ja salakapakoiden kurjuutta ja makkiämpäreiden löyhkää.

Yön sydän on jäätä esittelee uuden etsivän Karl Axel Björkin, sisäasiainministeriön virkamiehen joka poliisiystäviensä kanssa, ja vähän yksikseenkin, ratkoo rikoksia vapaa-ajallaan. Björk on humaani ja tieteellisesti ajatteleva, toisaalta turhamainen ja nautiskelunhaluinen. Etsiväntyössään onnistuakseen hän pystyy käyttämään toisia ihmisiä hyväkseen, ja potee siitä huonoa omaatuntoa.  Maltillisuutensa ja sopeutuvaisuutensa vuoksi Björkiä kyräillään ja suoranaisia syytöksiäkin sataa niskaan, niin työtovereilta kuin sukulaisilta: petturi, pelkuri, keinottelija. Sisällissodan muistot ovat verekset ja puolensa pitää tietää; yritys ymmärtää asioita laajemmin ei ole hyväksyttävää. Särmää Björkin hahmossa on riittävästi, jotta sen varaan voi alkaa rakentamaan kirjasarjaa.

Björkin ensimmäinen tapaus on lupaava. Juomavesisäiliöstä löytyy ruumis ja tapausta tutkiessaan etsivä kulkee pitkin Helsinkiä, milloin vossikalla, milloin automobiililla, välillä juosten kuolemanpelossa tai  varjostajaa eksyttäen. Miten kaikki tutkinnassa esiin tulevat henkilöt liittyvät toisiinsa, vai liittyvätkö mitenkään? Onko kyseessä salaliitto? Onko murhan motiivi poliittinen?  Vähä vähältä Björkin ajatukset kirkastuvat ja ratkaisun avaimet löytyvät. Vastahakoisia poliisikumppaneita pitää vielä vakuutella. Klassista dekkaria aidoimmillaan ja lähestulkoon parhaimmillaan.

Lopussa kerronnan jännite hieman löpsähtää ja rikoksen ratkettua jaaritellaan sivukaupalla. Siinä tietysti pedataan sarjalle jatkoa, heitetään täky, mutta ainakin minua tämä piirre dekkareissa kiukuttaa. Muutakin pienen pientä jurputettavaa olisi, mutta koska kokonaisuus toimii, jään kiltisti ja jännityksellä odottamaan jatkoa. Tervetuloa salapoliisikööriin Kalle Björk.

Otava, 2014. 349 sivua.

Kirjailija Kirjasammossa


15. tammikuuta 2015

Tappakaa Peter Pan - John Verdon

Dave Gurney ratkoo jälleen erityisen kinkkiseltä tuntuvaa rikosta. Tällä kertaa jahdin kohteena on lapsenkasvoinen, Peter Paniksi kutsuttu omaleimainen palkkamurhaaja.

Sarjan aiemmista osista tuttu rääväsuinen poliisi, nyt poliisivoimista potkut saanut ja yksityisetsiväksi ryhtynyt, Jack Hardwick houkuttelee Gurneyn mukaan penkomaan miehensä murhasta tuomitun naisen tapausta. Lavastettiinko vaimo syylliseksi, sössittiinkö tutkinnassa, vaihtoiko lahjus omistajaa? Sitä mieltä on Hardwick ja rikospaikkaa nuuskittuaan sekä todistajia kuultuaan Gurneykin haistaa palaneen käryä. Kaikki ei ole kohdallaan, rikos ei voinut tapahtua niin kuin sen väitettiin tapahtuneen.

Sama mahdottoman tapauksen kuvio toistuu, hieman muunneltuna, kaikissa Gurney-sarjan trillereissä. Ensimmäinen kirja Numeropeli (Think of a Number) oli arvoitusdekkarien aatelia, jossa ajatustenlukijalta vaikuttavan murhaajan temppujen selvittäminen piti otteessaan loppuun saakka. Sokkoleikissä (Shut Your Eyes Tight) vauhtia riitti ja yllättäviä käänteitä oli riittävästi, kuten genren edustajalta on lupa odottaa. Murhakierteessä (Let the Devil Sleep) sen sijaan kerronta laahasi pahemman kerran, eikä jännitys tahtonut pysyä yllä. Arvoitus, jos sitä sellaiseksi kehtaa kutsua, ei kutkuttanut. Minulla kirja jäi ensin kesken kunnes parin kuukauden tauon jälkeen luin loppuun, jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta kaiketi.

Tämä viimeisin teos Tappakaa Peter Pan ei sekään yllä alun tasolle, mutta tapahtumarikas, elokuvamainen loppukähinä pelastaa jonkin verran, jos sinne asti jaksaa raahustaa. Gurneyn pohdintaa ja päättelyketjuja on mielenkiintoista seurata, mutta turhan runsas arjen kuvaus astioiden tiskaamisesta  kanahäkkien rakentamiseen puuduttaa.

Kuten ennenkin Gurneyn vaimo Madeleine riemunkirjavine villapaitoineen on isosti läsnä ja Gurneyn aikuinen poika Kyle edellisestä avioliitosta pyörii kuviossa mukana. Viihdyttävää, mutta kovin valjuja sivuhenkilöitä he ovat, eivätkä oikein onnistu lisäämään tarinaan mitään. Epäsovinnainen ja kiroileva Hardwick, vaikka onkin äärimmäisen stereotyyppinen, on henkilögallerian kiinnostavin tapaus.

Mutta kaikkine puutteineenkin Dave Gurney on vetävä sarja ja jos, tai kun, jatkoa tulee niin eiköhän tuo lukujonoon pääse. Toivon mukaan Verdon onnistuu kirjoittamaan lisää Numeropelin ja Sokkoleikin kaltaisia koukkuja.


Peter Pan Must Die / suomentanut Marja Luoma. Gummerus, 2014. 595 sivua.




9. tammikuuta 2015

Katseenvangitsijat - Grégoire Dalacourt




On tyttö ja poika. Molemmat ovat kauniita, he ovat katseenvangitsijoita. Toinen heistä on jopa niin kaunis, että ihmisten päät sekoavat: ihailusta, halusta, kateudesta, halveksunnasta. Molempia on myös elämä riepotellut: seksuaalista ahdistelua, traagisia kuolemantapauksia, metsiin tai muistoihin eksyneitä vanhempia.

Tyttö ja poika tapaavat, rakastuvat ja haluavat korjata toisensa kuntoon.

Siinä pääpiirteissään tarina, johon Delacourt tuo kierrettä ja käännettä napakasti kuvatuilla sivuhenkilöillä, sekä kerronnalla, jossa huumori ja kaihomielisyys liittoutuvat. Kertojan ääni on tarinassa voimakas. Lukiessa tuntui kuin kuulisin päässäni ranskankielisistä elokuvista tuttua nopeatempoista selostusta.

Mutta kertoja ei tyydy pelkästään kuvailemaan. Alusta alkaen hän antaa vaivihkaa ymmärtää, että kolhuitta ei selvitä ja kepeästi alkanut tarina saa synkempiä sävyjä.
Lukijan mieleen hiipii levottomuus.  Eivätkö rakastavaiset saakaan olla onnellisia? Miksi eivät, piru vieköön, he ovat ansainneet sen! Mitä tapahtuu?

Katseenvangitsijat vilisee viitteitä, elokuvien ja näyttelijöiden nimiä. Onneksi suurin osa nimistä on tuttuja, muuten yletön nimien tiputtelu saattaisi ärsyttää. Kirja on runsaudensarvi myös muilta osin: tunteet ja tunnelmat pursuavat valtoimenaan, laulu- ja runositaatit ovat välillä turhankin paatoksellisia.

Vajaa kolmesataa sivua pienikokoista kirjaa on kuitenkin kompakti paketti, jonka voi lukaista ohimennen, vaikka kirjailijan maneerit eivät niin ihastuttaisikaan. Mutta sen voi myös  lueskella viipyillen, perehtyen vaikkapa samalla Jean Follainen (1903-1971) runouteen.

Ja kirjan loppu? Keksin vain yhden sanan millä sitä kuvata, mutta antaa sen nyt olla.

La première chose qu'on regarde / Suomentanut Leena Leinonen. WSOY, 2014. 239 sivua.

Kirjailija Kirjasammossa

2. tammikuuta 2015

Sukupuu - Kati Tervo


Pidän Kati Tervon lyhyistä jutuista: kolumneista ja kertomuskokoelmista. Eikä tämä hänen esikoisromaaninsakaan pituudella ole pilattu. Eikä millään muullakaan. Oikein oli antoisa lukukokemus joulusyöpöttelyn ja lautapelikimaran lomassa.

Sukupuussa kerrotaan saksalais-suomalaisen suvun tarinaa suvun naisten näkökulmasta. Samalla avautuu panoraama 1900-luvun sotien riepottelemien ja runnomien ihmisten kohtaloihin.  Äänessä ovat vuorotellen neljän sukupolven naiset, ensimmäisenä ja viimeisenä sotien jälkeen syntynyt Heidi Hukkanen.

Kirjan alussa Heidi, 6-vuotias tarkkailija, kuvaa perheensä elämää ja ennen kaikkea saksanpuoleisen sukunsa isoäitiä Adelea. Adele kertoo tarinansa myös omalla äänellään ja lisänsä siihen tuovat hänen äitinsä ja kaksi siskoaan sekä anoppinsa ja kälynsä.

Kiinnostavimmat hahmot ovat mielestäni rakkauden perässä vieraaseen maahan muuttanut Adele, hänen ärmätti (ah, niin stereotyyppisen ilkeä, ja ah, niin todentuntoinen) anoppinsa Liisa sekä äitinsä Bertha, jolta perhe katoaa ympäriltä yksi jäsen toisensa jälkeen. Bertha kirjoittaa ennen kuolemaansa perheensä tarinan ja lähettää sen Suomeen Adelelle. Lopulta tarinan lukee aikuistunut Heidi,  ja matkustaa Dresdeniin tutkimaan sukujuuriaan.

Adelen siskot, käly ja tarinan miehet jäävät persooniltaan ohuemmiksi, mutta lisäävät piirteitä levottoman aikakauden kuvaukseen. Lähdetään siirtolaiseksi toiselle mantereelle, matkustetaan huonokuntoisella laivalla miinoitetulla merellä, kaivellaan jälleenrakennusaineksia pommitusten raunioilta,  palataan rintamalta mieli niin murjottuna ettei enää ymmärretä mistä välitetään. Siinäpä palanen viime vuosisataamme pähkinänkuoressa.

Arvostan erityisesti sitä, että kirjailija osaa tuoda esiin henkilöidensä rujoimmatkin kokemukset -  raiskauksen, sikiönlähdetyksen, kaasukammioon päätymisen -  kaunistelematta ja koskettavasti, mutta silti niissä rypemättä ja lukijaa ryvettämättä.

Vaikka toisaalta tuntuu, että kirja jäi torsoksi koska aineksia laajempaan ja syvempään sukusaagaan olisi ollut, ihailen Tervon nasevaa otetta. Pariin sataan sivuun hän on loihtinut liudan eloisia ja liikuttavia elämäntarinoita sekä uskottavaa ajankuvaa kielen rikkaudesta tinkimättä. Saammeko jatkossakin lisää makoisia välipaloja, vai onko vuorossa gurmeeateria pitkän kaavan mukaan?

WSOY, 2014. 201 sivua.

Kirjailija Kirjasammossa

1. tammikuuta 2015

Kirjan kanssa



Kirjan kanssa

Mietiskelin kuinka juhlistaa Kirjan vuotta. Hahmottelin jos jonkinlaisia lukuhaasteita. Jos esikoisiin keskittyisi, pitäisikö vihdoinkin tosissaan opetella lukemaan runoja, nuortenkirjojen lukeminen on aivan hunningolla. Ja ne oman hyllyn lukemattomat lukemattomat suorastaan ilkkuvat päin naamaa.

Ei. Ei koko vuoden kestävää haastetta. Poukkoileva lukutyylini pitäisi huolen, etten pääsisi maaliin, vaikka sivuja mukavasti kertyisikin. Ja sitten pännisi. Sen sijaan otan projektikseni kirjoitella lukemastani ja ehkä välillä jostain muustakin.

Blogiini eksynyt tai etsiytynyt, toivottavasti löydät jotain lukemisen arvoista. Ja mukavinta tietysti on, jos käydessäsi rustaat kommentin; jatkan keskustelua (tai kiistelyä, jos niikseen tulee) enemmän kuin mieluusti.

Hyvää kirjan vuotta meille kaikille!