24. syyskuuta 2015

Valkoinen varjo – Katariina Souri



Valkoinen varjo aloittaa Katariina Sourin Musta mandala -trilogian. Jatko-osa Sammunut sydän ilmestyy vielä tänä syksynä ja päätös Kadonneet kasvot ensi vuonna.

Päähenkilö mosaiikkitaiteilija Mona Malin pitää konkurssirajan partaalla kitkuttelevaa myymälää Helsingissä ja ajautuu vetämään mosaiikkikurssia ystävänsä Pian kanssa tämän vanhempien kesähuvilalle ulkosaaristoon. Ystävysten lisäksi saarelle rantautuu kuusi muuta henkilöä, ja kaikilla lienee mielessä muutakin kuin vain taidekäsityö. Ainakin Monalla, joka miettii, onko hän tiedostamattaan tappanut ihmisen. Sekä Ronilla, joka todella on syyllistynyt tappoon ja tulee saarelle incognito, yhdessä vankimielisairaalan lääkärin kanssa.

Kurssin aiheena on mandala. Katsellessaan toisten työstämiä mandaloita Mona näkee mielessään asioita, joiden alkuperää ja lähdettä hän ei alkuun ymmärrä. Näyissä on paljon seksuaalista väkivaltaa ja alistamista. Punaisen langan tarinalle muodostaa C.G. Jungin analyyttisen psykologian käsitteistö ja teoria ihmisen psyyken tiedostamattomista puolista. Kirjan alussa siteerataankin Jungia: In each of us there is another whom we do not know.

Henkilöt ovat hieman paperinmakuisia, mutta tässä viitekehyksessä siitä on turha motkottaa, jungilaisten arkkityyppien bongailu oli hauskaa. Muusta maailmasta eristyksissä oleva saari on sopivasti pelottava näyttämö kummallisuuksille, joita huvilalla alkaa tapahtumaan. Vieheet on aseteltu taitavasti, kertomus virtaa ja kirja tekee mieli lukea yhdeltä istumalta tunnelman muuttuessa hetki hetkeltä uhkaavammaksi.

Mutta että trilogia. Ensimmäisen osan luettuani on pakko sanoa, ettei jäänyt odottavaa oloa. Selitystä vaille jääneet tapahtumat eivät herättäneet hinkua tietää lisää, eikä päähenkilöön syntynyt sidettä. Olen kyllä  ennustanut päin pöpelikköä usein ennenkin, joten ehkäpä kirjailijalla on hihassaan ässä poikineen ja Mustasta mandalasta kehkeytyy vielä iso tarina. Ja vaikkei kehkeytyisikään, Valkoinen varjo kannattaa lukea.

Valkoinen varjo / Katariina Souri. Tammi 2015. 347 sivua.

14. syyskuuta 2015

Susanin vaikutus – Peter Höeg



Svendsenien perheen Intian-matka ei ole mennyt ihan putkeen. Äiti Susania syytetään rakastajansa tapon yrityksestä, isä Laban on karannut seitsemäntoistavuotiaan maharadžan tyttären kanssa ja saanut peräänsä mafian, poika Harald on pidätetty epäiltynä antiikkiesineiden salakuljetuksesta ja tytär Thit on lyöttäytynyt yhteen Kalin temppelin papin kanssa.

Ulospääsyn tukalasta tilanteesta tarjoaa salaperäinen Thorkild Hegn, joka teeskentelee olevansa Tanskan suurlähetystöstä. Hän haluaa että Susan hankkii tietoja 1970-luvulla perustetusta tulevaisuuskomiteasta. Susan suostuu, perhe pääsee takaisin kotiin Tanskaan ja syytteet raukeavat.

Susan on huippufyysikko ja hänellä on harvinainen taito, vaikutus: ihmiset uskoutuvat hänelle, kertovat kaiken tietonsa ja tunteensa hänen läsnä ollessaan. Hän alkaa jäljittämään nyt jo lakkautetun salaisen komitean jäseniä käyttääkseen näihin vaikutustaan. Pian komitean jäseniä alkaa kuolla eikä myöskään Susan perheineen ole turvassa.

Kirjassa on jännitystarinan kaari koukkuineen ja yllättävine käänteineen. Tarina kuitenkin kasvaa yli perusjännärin rajojen ja kuvaa oivaltavasti hajoamispisteessä olevan perheen dynamiikkaa, kuinka toisia työnnetään kauemmas ja kuitenkin kaivataan, muistot hellivät ja piinaavat.

Susanin vaikutus muistuttaa monella tapaa Höegin maailmanmaineeseen nostanutta Lumen tajua. Lumen tajun Smilla ja Susanin vaikutuksen Susan ovat übermahtavia, peräänantamattomia ja vahvoja. Kuin Peppi Pitkätossu, Pikku Myy ja  Lemminkäisen äiti olisi tiristetty yhdeksi henkilöksi.

Molemmissa tarinoissa aluksi yksittäiseltä vaikuttava tapahtuma suurenee lumipalloefektin kaltaisesti, yksityinen muuttuu yhteiskunnalliseksi. Henkilöt ovat inhimillisiä ja monisärmäisiä, mutta eivät helposti samaistuttavia, heistä ei ehkä pidä, mutta ei heitä inhoakaan. Varsinkaan sankareita.

Susanin vaikutuksesta puuttuu kokonaan Lumen tajua jossain määrin vaivannut rautalangasta vääntö ja luettelomainen ympäristön ja henkilöiden kuvaus. Ilmaisu on hiotumpaa, juonen tempo sopivan vauhdikas ja jännitys pysyy yllä loppuun asti väsähtelemättä välillä. Dystooppinen yhteiskunakritiikki viiltää, Höeg piirtää Tanskasta ja koko maailmasta kylmäävän kuvan,  mitä tulevaisuuskomiteassa tapahtui?

Laatujännäreitä kumpikin, ja paljon muuta, kerta kaikkiaan.

Susanin vaikutus (Effekten af Susan) / Peter Höeg ; suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2015, 426 sivua.

4. syyskuuta 2015

Etta ja Otto ja Russell ja James – Emma Hooper



Tuntuuko että jotain hienoa on jäänyt kokematta ja että alkaa olla liian myöhäistä toteuttaa suuri seikkailu? Höpsis!

Etta 82-v päättää toteuttaa elinikäisen haaveensa nähdä meren. Hän pakkaa mukaan välttämättömimmät, varoo herättämästä miestään Ottoa ja lähtee taivaltamaan jalan yli kolmentuhannen kilometrin matkaa kohti merenrantaa.

Naapuritilan Russell on tapansa mukaan pellolla tarkkailemassa kauriita ja näkee Etan lähdön, mutta ei kysy minne tämä on menossa, pyytää kertomaan Otolle terveisiä. Otto löytää herättyään pöydältä Etan siihen jättämän pinon ruokareseptejä, sekä viestin, joka päättyy sanoihin ”yritän muistaa tulla takaisin”.

Hitaasti ja päättäväisesti Etta taapertaa kohti Halifaxia, pölyinen preeria vaihtuu järviseuduksi. Matkaseuraksi Etta saa kojootin, jonka hän nimeää Jamesiksi, ja rupattelee tämän kanssa niitä näitä. Kotona Otto kokeilee reseptejä, opettelee elämään yksikseen. Russell sen sijaan lähtee etsimään Ettaa, mutta taitaakin löytää jotain muuta.

Pelkästä matkakertomuksesta ja unelmien jahtaamisesta ei ole kyse. Etan, Oton ja Russelin menneisyys keritään auki muistoissa ja kirjeissä. Sieltä löytyy iloa, surua, sotaa, pula-aikaa, menetyksiä ja rakkautta. Vanhuus, elämän ehtoo kremppoineen ja muistihäiriöineen näyttäytyy kauniina ja lohdullisena. Ihmiset ovat hyviä.

Tarina on viehättävä, haikea ja jotenkin höpsö. On ihailtavaa kuinka Hooper välttää siirappisuuden, sillä pateettisuuden karikoilla seilaaminen ei ole helppo homma hyvän mielen kirjan kirjoittajalle. Koska sitä tämä minun mielestäni on: paikoin syvistä ja synkistä pohjavireistä huolimatta tunnelma on tyyni, rauhallinen, koskettavakin, mutta ei missään vaiheessa ärsyttävä. Onneksi tällaisia tarinoita kirjoitetaan, voi kyynikkokin hörähdellä mielihyvästä.

Etta ja Otto ja Russell ja James / Ella Hooper ; suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua.