Mykkä jumala - Jyrki Vainonen

Tunnustus heti alkuun; en täysin päässyt jyvälle, mistä tässä tarinassa loppujen lopuksi oli kysymys. Tein jos jonkinlaisia tulkintapyrähdyksiä lukemisen ohessa, mutta en ole täysin tyytyväinen päätelmääni. Liekö niin tarkoituskaan, tiedä häntä. Mutta lukuelämyksenä Jyrki Vainosen pienoisromaani oli voimakas ja jää jäljeksi harmaaseen massaani.

Heti prologissa lasketaan koukku: kuollut mies makaa jään alla ja kuulostelee kuinka häntä etsivä joukkio lähestyy tökkien jäätä sauvalla, jonka kärkeen on sidottu kallon lävistävä piikki. Sitten suoraan seuraamaan päähenkilö Andren tarinaa, selvittämään mysteeriä.

Andren legendaarinen isä, näyttämöillä nimellä Vimma tunnettu mies, on kadonnut syrjäisessä Bretonian kylässä ja Andre lähtee selvittämään hänen kohtaloaan. Bretoniassa tuulimyllyt ovat jumalten koteja, naakat pyhiä lintuja, ihmiset jurottavat eikä kylänraitilla näy lainkaan lapsia ja yhteisö mukailee Güterslohnin kronikan mukaisia ennustuksia. Perille harhailtuaan Andre asettuu asumaan Suurena Valkeana tunnettuun tuulimyllyyn, jonka omistaja Alista asutti siihen aikoinaan Andren isän. Jäljillä ollaan.

Vainosen tyyli on mukavalla tavalla poukkoileva. Pitkälti mennään proosan perusrepertuaarilla ja kuvaillaan maisemia, ihmisiä, tunnelmia, väliin dialogia; sitten runollisempaa rekisteriä varsinkin tripeillä, joille Andre hortoilee sientä maisteltuaan. Realismiin sekoitetaan fantasiaa, mutta sen verran ovelasti, että kaltaiseni kirjastonhoitaja miettii tovin ennen kuin päättää minkä laittaa kirjalle kotigenreksi. (Tiedän, että jotkut kirjailijat vihaavat genretystä, mutta uskokaa vanhaa indeksoijaa, se nostaa kirjan esiin ja lisää lainausta.)

Alistaa lukuun ottamatta Bretonian asukkaat jäävät muutaman maininnan varaan. Jotain suurempaa liittyy siis näihin kahteen henkilöön, sekä patsaaseen, jota kuvanveistäjä Andre alkaa veistämään myllykamarissaan. Jumalalliset naakat lepattelevat ja kaakottavat taustalla ja edustalla.

Symboliikan ja selittämättömän kirjo on laaja. Tarinan kaaresta ja tematiikasta löytyy vanhojen mytologioiden aineksia. Andrea voi analysoida psykoanalyysin perusteorian näkökulmasta idinä, minänä ja yliminänä.  Ja kun vielä Vimman kaveri näyttämöllä on Ääni, on pakko uhrata hetki William Faulknerille. Ja mitähän vielä? Erinomainen kirja keskustelun (väittelyn?) aiheeksi, ainakin reaalifantasian ystäville.

Bretonian ja Güterslohnin kronikan varaan olisi voinut rakentaa eepoksen tai moniosaisen fantasiasaagan. Eipä ole näkyvissä, ja sitä arvostan. Vainonen lopetti siihen mihin halusi (ja pitikin) ja tuloksena on arvoituksellinen ja kiehtova pienoisromaani. Mutta saako kapteeni Bellmer purkkinsa täytettynä takaisin?

Kuolema sypressin varjossa - Vera Vala

Häpeilemättömän viihdyttävä ja aisteja viettelevä Italiaan sijoittuva rikostarina. Kyytipojaksi sopii hyvin jäähdytetty prosecco ja tuoreet mansikat; matkakuumekin saattaa yllättää. Täydellinen kesädekkari siis.

Kuolema sypressin varjossa aloittaa Arianna de Bellis tutkii –sarjan. Arianna on italialais-suomalainen Italian seurapiireistä tuttu kaunotar, joka poliitikkona toimineen miehensä kuoleman jälkeen on perustanut etsivätoimiston. Vampiksi leimatun amerikkalaisen, Lily Montgomeryn, murhatutkimus vie Ariannan maaseudulle, pittoreskiin Tolfan pikkukylään. Arianna huomaa olevansa keskellä haudottujen salaisuuksien ja padottujen tunteiden hetteikköä. Eikä tutkimuksia helpota että toimeksiantaja, Lilyn lanko Luciano, aiheuttaa Ariannassa hämmennystä ja tunnekuohuja.

Realen perhe omistaa Tolfassa hotellin. Hotelli kituutteli toimintakykynsä rajoilla, kunnes liikemiesvaistoa omaava miniä Lily ideoineen sai yrityksen uuteen nousuun. Idearikkauden lisäksi Lily oli kaunis ja hurmaava; Tolfan miesten päät menivät pyörälle ja naiset katkeroituivat. Kun tähän lisätään kilpaileva liikeyritys, käpälistä karannutta kunnianhimoa, kostonhalua sekä poliitikkoja, joilla on vaikeuksia pitää sepalustaan kiinni skandaalinkaan pelossa, saadaan aikaan lukijaa koukuttavaa vihjailua. Lisäksi Ariannan menneisyydestä annetaan vihiä; jotain on tapahtunut, mutta mitä, ja mitä sitten?

Italian maisemat, tuoksut, maut. Ne käyvät kimppuun. Jostain syystä ajattelen tätä kesädekkarina vaikka rakastan Suomen kesää. Miksi hemmetissä paeta oliivilehtojen maisemiin kun kotoinen suvi on sateellakin ihana (on se!)? Tai sitten on niin, että marraskuun roudasta maaliskuun rospuuttoon kestävän ajanjakson aikana tämän kaltainen tarina romuttaisi viimeisenkin uskon auringon ja lämmön palaamiseen.

Vaikka en kauheasti viehättynyt, eikä tullut pakottavaa tarvetta tarttua jatko-osiin, en voi kuitenkaan moittia. Vera Vala on poiminut Arianna-sarjaansa dekkarin ja romanttisen kirjallisuuden genreistä yhteensopivia palasia ja kutonut niistä verkon, johon moni varmasti mielellään ui. Pistän korvan taakse. Ehkäpä joskus kaipaan luettavaa italialaisen skumpan seuraan tai uskaltaudun kokeilemaan kaamoslääkkeenä.

Gummerus 2012. 359 sivua.

"Meidän äiti ei ompele"

Tohtoroin tyttäreni kaverin polvea riehakkaaksi äityneen ulkoleikin jäljiltä, ja voivottelin housunpolveen tullutta reikää. ”Ei se mitään, äiti saa ommella” kuului hilpeä vastaus. Operaatiota vierestä seurannut tyttäreni katsoi tarpeelliseksi julistaa tässä kohtaa että ”meidän äiti ei ompele”. Noin vain, kymmenvuotiaan viiltävällä rehellisyydellä.

”Juu ei, minä en tuota pahemmin ompele, tai noin ja silleen”, sönkötin kasvot kuumottaen. Tutkin vaivihkaa lapseni ilmettä, mutta siitä ei voinut lukea muuta kuin lievää helpotuksen puolelle kallistuvaa huolta kaverin puolesta. Eikö tokaisu siis ollutkaan moite minua kohtaan? Tuntui jäävesihaasteelta.

Oma äitinikään ei paljoa ommellut, mutta minulle äidin ompelemattomuus oli häpeä. Se oli huonoa emännyyttä lapsuuteni agraari-Suomessa. Se, että äiti ei työpäivän päätteeksi ryhtynyt parsimaan, paikkaamaan ja virkkaamaan, vaan käpertyi sohvalle kirjan kanssa, kalvoi mieltäni. Luimme usein yhdessä ja puhuimme lukemastamme. Lämmin muisto, mutta silti toivoin alinomaa, että meilläkin kudinpuikot kilisisivät ja singeri surraisi, kuten kaikkien muiden kodeissa.

Eikö lastani todellakaan nolota tumpelo äiti, joka ei saa resuja vaatteita korjattua? Ja joka kalastelee kiitoksia ja kehuja viisi vuotta sitten päärmäämistään verhoista. (Kai se päärmäämistä on, katsoin sanakirjasta kyllä.)

Yritin virittää keskustelua aiheesta, mutta tytär halusi mieluummin käydä kanssani kauppaa virtuaalisessa maatilapelissä. Siellä minulla on ompelukone, kangaspuut, hillokone ja ties mitä. Ja kaikki niin viimeisen päälle tiptop, että tytär esittelee farmiani ylpeänä kavereilleen. Maailma muuttuu; tekemiset ja tekemättä jättämiset voi nykyään valita vähemmällä syyllisyydellä. Tai näin olen päättänyt ajatella. Ainakaan en aio ommella, koska en osaa enkä halua.

Et voi minua enää kuulla, mutta kiitos äiti, että luit ja kannustit minua lukemaan. Anteeksi, että rähisin siitä ompelemisesta. Annoit minulle hyvät eväät.

Viivamaalari – Anne Leinonen

Nainen nojailee parvekkeen kaiteeseen ja hörppii aamukahviaan. Aluksi kaikki tuntuu tutulta ja tavanomaiselta. Mutta pari asiaa pihalle avautuvassa maisemassa hätkähdyttää. Ensin näköpiiriin ilmestyy nainen, joka raahaa mukanaan sinkkiämpäriä ja maalaa maahan valkoista viivaa; sitten katse havaitsee pihassa tyhjän kohdan, jossa vielä eilen seisoi rakkaaksi käynyt vaahtera.

Anne Leinosen kuvaamassa dystopiassa ihmisten elämästä on tullut lottoa, paitsi että päävoittoja ei juuri taida olla, eikä riviä tarvitse täyttää. Jos ei työarpajaisissa nappaa, on velvoitettu menemään työresurssitoimistoon; niin ikään puolisot arvotaan. Elämä koostuu pätkätöistä ja pätkäsuhteista. No niin no, ei mitään kovin outoa, paitsi että yksilö ei voi millään tavalla vaikuttaa siihen mitä omalle kohdalle osuu; nykytodellisuudessa sentään voi.

Nimettömänä pysyttelevää päähenkilöä ei tälläkään kertaa ole huolittu työarvontaan ja työresurssitoimisto määrää hänet tekemään käsitetaidetta, toimiston virkailijan sanoin: ”käsitetaiteilijoita tarvitaan aina”. Taiteesta mitään tietämätön päähenkilömme lyöttäytyy aiemmin näkemänsä viivaa maalavan naisen, Ursulan, seuraan. Viiva vie hänet paitsi läpi kaupungin myös matkalle omaan minuuteen. Ursula on mystinen hahmo, eikä kaupunkia kahtia halkova viiva taidakaan olla taidetta. Kun maalarit saavat peräänsä pari väkivaltaista seuraajaa, on selvää, että jotain merkillistä on tekeillä.

Välillä kertomusta leikkaavat juoneen kuulumattomien henkilöiden välähdyksenomaiset vierailut; ovatko ne päähenkilön unia, muistoja vai tarinaan myöhemmin astelevia hahmoja? Entä mikä rooli on kaupungin asemakaavassa törröttävillä golem-patsailla ja enkeleillä, joita yhä useampi väittää nähneensä? Vähäiset onnelliset muistot liittyvät tarjoilijana työskentelevään Zebiin, johon päähenkilö tuntee kummallista vetoa ja jonka puoleen kääntyy ahdingossa.

Pidän Leinosen vihjailevasta tyylistä, lukijana innostun aina kun kirjailija pudottelee tielleni arvoituksia ja symboleita, joita voin omassa kopassani arvuutella samalla kun luen. Tosin liiallinen arvoituksellisuus ärsyttää ja pistää epäilemään kirjailijan motiiveja, mutta Leinonen ei syyllisty tällaiseen, tohdinko sanoa diivailuun. Mysteerit saavat selityksen ja silti jää jotain mukavasti mieltä kutkuttamaan.

Pikkuisen miinusta täytyy antaa rytmityksestä; jännitettä rakennetaan taitavasti, mutta välillä kerronta uuvahtaa ja esimerkiksi kohta jossa käydään naapurikaupungissa jää torsoksi. Reissulla kyllä selviää osia arvoituksesta, mutta minulle jäi hölmistynyt olo, odotin enemmän. Loppu onkin sitten turboahdettu ja näyttävä.

Kaiken kaikkiaan Viivamaalari on mukaansatempaava kertomus ja historia, jonka Leinonen nyrjähtäneelle, arvontoihin perustuvalle tulevaisuudelle kirjoittaa on hykerryttävä.