Kultamuna - Donna Leon

Donna Leon jatkaa uusimmassa dekkarissaan tutuilla teemoilla. Oikeudenmukaisuus ja myötätunto elämässä kolhittuja kohtaan johdattavat komisario Brunettin tutkimaan mykän ja yksinkertaisena pidetyn pesulatyöntekijän kuolemaa.

Vainajasta ei löydy mitään tietoja virallisista rekistereistä ja hänen äitinsä suhtautuu poliisin kysymyksiin vastahakoisesti ja vältellen. Vaikka viitteitä rikokseen ei ole, Brunettia vaivaa tapauksen ympärillä vellova hiljaisuus, monikin tuntuu tietävän enemmän kuin kertoo. 

Kuinka on mahdollista elää koko elämä ilman jäljen jälkeä minkään viranomaisen tiedostoissa, ja miksi näin on? Brunetti jatkaa kumppaneineen epävirallista tutkintaansa ja törmää venetsialaiseen aristokraattiperheeseen, jolla tuntuu olevan yhteys kuolleen miehen äitiin.

Siinä missä Brunetti edustaa oikeudentajun ja säälin kaltaisia hyveitä, hänen esimiehensä apulaispoliisipäällikkö Patta saa symboloida vähemmän mairittelevia piirteitä: omahyväisyyttä ja korruptiota lähentelevää vaikutusvaltaisten tahojen hännystelyä. Tällä kertaa Brunetti joutuu auttamaan pomoaan pormestarin maineen puhtaana pitämisessä. Brunettin kunniaksi on sanottava, ettei hän paljon näe asiassa vaivaa, mutta juonittelee Pattalta vastapalveluksen.

Kultamuna on Leonin 22. Brunetti-dekkari ja monet hahmoista ovat pyörineet kuvioissa alusta alkaen. Vaikka useat Leonin luomista henkilöistä ovat lähes karikatyyrejä, kuten ilkeä ja juonitteleva ylietsivä Scarpa tai renessanssineron kaltainen signorina Elettra, on tuttu henkilökaarti tätä saagaa eteenpäin kantava voima. Eikä pidä unohtaa Brunettin ideaalia perhettä, heidän veden kielelle nostattavia aterioitaan ja älykkäitä keskustelujaan. Tämän porukan pariin palaa mielellään.

Donna Leon hallitsee viihdyttämisen taidon, mutta osaa myös sörkkiä moraalisia tuntoja ja nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Rikostensa näyttämöä Venetsiaa hän kuvaa kiehtovammin kuin paraskaan matkakirja.

Luin jokin aika sitten kirjailijan haastattelun, jossa hän lupasi ettei aio tappaa Brunettia lopettaakseen sarjan kirjoittamisen. Kiitän!

The Golden Egg / suomentanut Kaijamari Sivill. Otava, 2015. 301 sivua.

Viimeinen näytös - Mari Jungstedt

Muistan hämärästi lukeneeni Jungstedtilta yhden kirjan hänen alkupään tuotannostaan ja yhtä hämärästi muistan pitäneeni siitä, mutta en tarpeeksi alkaakseni seuraamaan sarjaa. Kaikkea kun ei ehdi. Niinpä Viimeisen näytöksen lukeminen oli melkein kuin uuteen kirjailijaan ja poliisipoppooseen tutustumista.

Toimittaja Erika Malm löytyy murhattuna hotellihuoneestaan kesken Almedal-viikon. Rasisminvastainen uhri oli aiemmin joutunut uusnatsien hampaisiin ja kun lisäksi paljastuu viitteitä avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, on poliiseilla useampikin tutkintalinja työn alla. Murhatutkinnan rinnalla kuljetetaan päiväkirjaa, jossa kirjoittaja kuvaa intohimoista suhdettaan kesäteatterin näyttelijän kanssa. Ja tarinat risteävät tietysti myöhemmin.

Rikoksen selvittäminen etenee, epäiltyjä tulee ja menee ja loppuratkaisuun on saatu leivottua yllätyksen makua. Mutta. En yleensäkään innostu ylen määrin kun dekkareissa pöyhitään rikosta ratkovien henkilöiden yksityiselämän kiemuroita, mutta tässä se vietiin niin pitkälle että melkein jätin kesken. Sen verran pieni ja nopealukuinen kirja oli, että päätin sinnitellä loppuun asti.

Komisario Anders Knutas sureksii avioeroaan ja on rakastunut kollegaansa, joka vastaa tunteisiin. Tarinaan mielestäni löyhänlaisesti liittyvä pariskunta, tv-reportteri Johan Berg ja luokanopettaja Emma Winarve, kipuilee uusperhe-elämää: jatkaako vaiko eikö. Ja taisi olla muitakin murheita ja sutinoita menossa hahmokaartilla.

Välipalakirjasta käy, mutta ei innostanut tutustumaan kirjailijan tuotantoon enemmälti.

Den sista akten / suomentanut Emmi Jäkkö. Otava, 2015. 317 sivua.

Viimeisestä näytöksestä ovat bloganneet ainakin:  Lukutoukan ruokalista Nenä kirjassa Kissa kirjahyllyssä

 

Kiitos Aku Ankka!

Kääk oli yksi ensimmäisiä sanoja, jonka osasin lukea. Tai no sana ja sana, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Aku Ankka tuli lapsuudenkotiini kestotilauksena, tietysti, kuten kaikille muillekin. Uusimman numeron lukuvuorosta nahisteltiin välillä kiivaastikin. Sukupolvi suomalaisia toisensa jälkeen on oppinut lukemaan kiukuttelevan, merimiesnuttuun pukeutuneen ankan tahtiin.

Akkari kuuluu monien lukurepertuaariin vielä aikuisenakin. Tuo ruokapöytä- ja käymälälukemistojen kruunaamaton valtias. Mutta vieläkö ankkaystävällämme on sama kansankynttilän asema kuin ennen? Äänestyskopeissa 313 kyllä jyrää aina vaan, mutta tavaavatko uudet lukemaan opettelijat kääkkiä ensimmäisinä sanoinaan? En tiedä, mutta aikuisten suhteesta Ankkalinnan äkäpussiin voin kertoa pari anekdoottia.

Työkaveri muutti pienempään asuntoon ja järjesti työpaikallamme ylijäämäkamojen myyjäiset. Joukossa oli aimo kasa Aku Ankkoja, lehtiä ja taskukirjoja. Kuhina oli melkoinen. Se, joka sanoo pelkäävänsä alennusmyynnin villiinnyttämiä naisia ei toivottavasti törmää Akkareita jahtaaviin miehiin. Hillitöntä. Eikä kukaan teeskennellyt hankkivansa luettavaa lapsilleen. Sitä arvostan.

Taannoin mieheni löysi taloyhtiön paperinkeräyslaatikosta läjän Akuja, kokonaisia vuosikertoja usealta vuosikymmeneltä. Ei edes jalkapallon MM-kisojen loppuottelu saa aikaan vastaavanlaista täpinää. Akkarit oli pelastettava uusiopaperimetamorfoosilta.

Lehtiä oli sen verran paljon, että roskahuoneeseen piti tehdä useampi reissu, ja sukkela piti olla, ettei joku muu ehtisi äkätä aarretta. Onneksi oli pimeä syysilta. Hiippailu pihan varjoissa oli sen verran salakähmäistä että ehdotin sukkahousujen päähän vetämistä. Murjaisuni nauratti vain minua itseäni. Oltiin perimmäisten kysymysten äärellä.

Olohuoneemme velloi Akkari-merenä pari päivää. Minä viljelin sarkastisia kommentteja, marmatin pölystä ja tilan puutteesta. Muu perhe pinosi lehtiä, järjesteli niitä, sureksi puuttuvien numeroiden perään ja luki. Pidin koko projektia pölhöilynä.

Mutta se oli virhepäätelmä, jonka tajusin kun motkotin lukudiplomia suorittavalle tyttärelleni, etten ole nähnyt kirjaa hänen kädessään vähään aikaan. ”Mä oon lukenu tänään ainaki kymmenen Akkarii.” Laskeskelin, että siitä kehkeytyy melkoinen tekstimassa; noin 30 000 sanaa huolellista ja varsin nokkelasti sommiteltua suomen kieltä. Nolotti.

Kiitos Aku Ankka menneistä ja tulevista vuosista!

Dekkariviikko

Dekkariviikon kunniaksi kokosin yhteen puolivuotisen blogitaipaleeni dekkarijutut. Näköjään reilu neljännes tänä vuonna lukemistani kaunokirjoista voidaan luokitella dekkareiksi. Yllätyin. Luulin lukua jostain syystä pienemmäksi.

Virpi Hämeen-Anttila-  Yön sydän on jäätä

Otava, 2014. 349 sivua.

Sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk ratkoo vapaa-ajallaan rikoksia 1920-luvun Helsingissä. Juomavesisäiliöstä löytyneen ruumiin tapaus juoksuttaa Björkiä pitkin hämyisän ja kiihkoisan kaupungin katuja.

John Verdon – Peter Pan must die

Crown Publishers, 2014. 440 sivua.

New Yorkin poliisilaitoksen murharyhmästä eläkkeelle jäänyt Dave Gurney huomaa jälleen kerran olevansa keskellä kiehtovaa arvoitusta. Peter Pan, omintakeinen, kammottaviin tekoihin pystyvä palkkamurhaaja on saatava kiikkiin.

 
Alan Bradley –Piiraan maku makea

Bazar, 2014. 388 sivua.

Ensimmäinen Flavia de Luce mysteeri. Kurkkupenkistä löytyy kuollut mies ja Flavia päättää auttaa poliisia tutkinnassa, halusivatpa nämä hänen apuaan tai eivät.

Kuolema sypressin varjossa - Vera Vala
Gummerus 2012. 359 sivua.

Italialais-suomalainen Arianna de Bellis tutkii nuoren naisen murhaa Italian maaseudulla. Sarjan ensimmäinen osa.

 

Arturo Pérez-Reverte– Kärsivällinen tarkka-ampuja

El francotirador paciente / suomentanut Sari Selander. Like, 2014. 263 sivua.

”Nykypäivänä jokaisen pitää ottaa paikkansa ja näyttää mikä ero taiteen tekemisellä kadulla ja seinien töhrimisellä on.” Taidekriitikko jahtaa aaveen lailla toimivaa graffititaiteilijaa Espanjassa ja Italiassa.