"Meidän äiti ei ompele"

Tohtoroin tyttäreni kaverin polvea riehakkaaksi äityneen ulkoleikin jäljiltä, ja voivottelin housunpolveen tullutta reikää. ”Ei se mitään, äiti saa ommella” kuului hilpeä vastaus. Operaatiota vierestä seurannut tyttäreni katsoi tarpeelliseksi julistaa tässä kohtaa että ”meidän äiti ei ompele”. Noin vain, kymmenvuotiaan viiltävällä rehellisyydellä.

”Juu ei, minä en tuota pahemmin ompele, tai noin ja silleen”, sönkötin kasvot kuumottaen. Tutkin vaivihkaa lapseni ilmettä, mutta siitä ei voinut lukea muuta kuin lievää helpotuksen puolelle kallistuvaa huolta kaverin puolesta. Eikö tokaisu siis ollutkaan moite minua kohtaan? Tuntui jäävesihaasteelta.

Oma äitinikään ei paljoa ommellut, mutta minulle äidin ompelemattomuus oli häpeä. Se oli huonoa emännyyttä lapsuuteni agraari-Suomessa. Se, että äiti ei työpäivän päätteeksi ryhtynyt parsimaan, paikkaamaan ja virkkaamaan, vaan käpertyi sohvalle kirjan kanssa, kalvoi mieltäni. Luimme usein yhdessä ja puhuimme lukemastamme. Lämmin muisto, mutta silti toivoin alinomaa, että meilläkin kudinpuikot kilisisivät ja singeri surraisi, kuten kaikkien muiden kodeissa.

Eikö lastani todellakaan nolota tumpelo äiti, joka ei saa resuja vaatteita korjattua? Ja joka kalastelee kiitoksia ja kehuja viisi vuotta sitten päärmäämistään verhoista. (Kai se päärmäämistä on, katsoin sanakirjasta kyllä.)

Yritin virittää keskustelua aiheesta, mutta tytär halusi mieluummin käydä kanssani kauppaa virtuaalisessa maatilapelissä. Siellä minulla on ompelukone, kangaspuut, hillokone ja ties mitä. Ja kaikki niin viimeisen päälle tiptop, että tytär esittelee farmiani ylpeänä kavereilleen. Maailma muuttuu; tekemiset ja tekemättä jättämiset voi nykyään valita vähemmällä syyllisyydellä. Tai näin olen päättänyt ajatella. Ainakaan en aio ommella, koska en osaa enkä halua.

Et voi minua enää kuulla, mutta kiitos äiti, että luit ja kannustit minua lukemaan. Anteeksi, että rähisin siitä ompelemisesta. Annoit minulle hyvät eväät.