Myrskytuulet ja puolen vuoden
mittaiset sadekaudet ovat rusikoineet Helsingin rähmälleen. Ei ilmastonmuutos
muutakaan maailmaa ole säästellyt ja vain pohjoisessa on vielä jäljellä
kaistale jotain menetetyn maailman kaltaista. Ihmiset pakkaavat rinkat ja reput
ja yrittävät päästä Lapin perukoille turvaan – edes hetkeksi ennen lopullista
tuhoa.
”Katsoin ohikiitävää kaupunkia, tulvivia, vedestä kimaltavia katuja,
lammen kokoisia lätäköitä, rikottuja, sirpaleisia ikkunoita, saranoiltaan
murrettuja ovia, mustaksi poltettuja autoja ja sateessa vaeltavia ihmisiä.”
Tässä maailmanlopun porstuassa
elää runoilija Tapani Lehtinen. Ja aivan kuin ympäriltä murentuva maailma ja alati
kiihtyvä väkivalta ei riittäisi, hänen vaimonsa Johanna katoaa. Johanna on
toimittaja, joka on päässyt Parantaja -nimimerkin taakse kätkeytyvän tappajan
jäljille. Resurssipulasta kärsivää poliisia ei hetken hukassa ollut ihminen jaksa
hetkauttaa, mutta kadonneen yhteys Parantajaan saa yhden - ei vielä loppuun saakka kyynistyneen - poliisiin auttamaan Tapania tämän omissa tutkimuksissa. Parantajan
missiona on kostaa ilmastonmuutos niille, jotka hän määrittelee pahimmiksi
syyllisiksi maapallon tuhoon. Terrorismiin hairahtunut idealisti, tuttu tarina.
Tapani kaahailee taksin kyydissä
ympäri sateen piiskaamaa Helsinkiä. Johtolanka toisensa jälkeen vie hänet
syvemmälle vaimonsa menneisyyteen ja nykyhetken pimeään ytimeen. Väkivalta
rehottaa, kukaan ei puutu tai uskalla puuttua, poliisi ei ehdi.
Turvallisuusalaa valtaa yksityinen vartiointiliike, jonka intressit lienevät
jossain ihan muualla kuin kenenkään turvallisuudessa. Kun järjestäytynyt
yhteiskunta on hankaluuksissa, järjestäytynyt rikollisuus ottaa vallan. Ystävyys
on koetuksella, hupeneva luonnonvara sekin; toisaalta lojaaliutta voi löytyä
yllättävältä taholta.
Teos on saanut Suomen
dekkariseuran Vuoden johtolanka –palkinnon vuonna 2011. Rikosromaanina (joka on
myös kirjan alanimeke) Parantaja on todella hyvä. Tarinan kaari kasvaa,
kääntyilee ja yllättää; jännitys pysyy yllä; hahmokaartista löytyy tyyppejä ja
luonteenpiirteitä ryydittämään menoa. Miljöö sen sijaan ei ole tuiki tavallinen,
tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, missä juuri mikään ei ole hyvin.
Dystooppista maailmaa ei Parantajassa
yksityiskohtaisesti kuvailla ja kehitellä, se todetaan, ja välitetään lukijalle
päähenkilön kokemusten kautta välähdyksinä. Tuomaisen lyhyet, välillä lakoniset,
lauseet ovat tehokkaita ja luovat pelottavan tunteen. Kaikki tämä on
mahdollista ja voisi tapahtua nopeasti. Toisaalta taas, kirjassa keitellään ja
hörpitään kahvia hämmästyttävän usein, olisiko tämä mahdollista jos
ilmastokatastrofi olisi edennyt kuvattuun pisteeseen? Edes sumppimaa Suomessa. Hunajaakin
tuntuu aamupuuroon riittävän.
Mutta ei tästä scifipuolesta sen
enempää, koska kyseessä on rikosromaani. Tai ei, kyseessä on genrejä sekoitteleva
romaani, joita ei koskaan voi olla liikaa (jos minulta kysytään). Kunhan sellainen
romaani toimii ja kyllä, Parantaja toimii.
Parantaja / Antti Tuomainen. Like, 2013.
p.s. Kirjassa on hän –pronomini korvattu
systemaattisesti se –pronominilla. Siitä iso miinus. En usko olevani ainoa,
jota tämä piirre nyppii ja jonka lukeminen katkeaa hetkiseksi kun se hyppää
silmille. Ei ole ensimmäinen kirja, jossa tähän olen törmännyt, mutta nyt meni
yli. Miksi näin? Puhekieleen se sopii, kaikki sitä tekee, mutta ei kirjoiteta
sitä jooko? Vai siihenkö on tottuminen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti