12. tammikuuta 2016

Parantaja - Antti Tuomainen



Myrskytuulet ja puolen vuoden mittaiset sadekaudet ovat rusikoineet Helsingin rähmälleen. Ei ilmastonmuutos muutakaan maailmaa ole säästellyt ja vain pohjoisessa on vielä jäljellä kaistale jotain menetetyn maailman kaltaista. Ihmiset pakkaavat rinkat ja reput ja yrittävät päästä Lapin perukoille turvaan – edes hetkeksi ennen lopullista tuhoa.

”Katsoin ohikiitävää kaupunkia, tulvivia, vedestä kimaltavia katuja, lammen kokoisia lätäköitä, rikottuja, sirpaleisia ikkunoita, saranoiltaan murrettuja ovia, mustaksi poltettuja autoja ja sateessa vaeltavia ihmisiä.”

Tässä maailmanlopun porstuassa elää runoilija Tapani Lehtinen. Ja aivan kuin ympäriltä murentuva maailma ja alati kiihtyvä väkivalta ei riittäisi, hänen vaimonsa Johanna katoaa. Johanna on toimittaja, joka on päässyt Parantaja -nimimerkin taakse kätkeytyvän tappajan jäljille. Resurssipulasta kärsivää poliisia ei hetken hukassa ollut ihminen jaksa hetkauttaa, mutta kadonneen yhteys Parantajaan saa yhden -  ei vielä loppuun saakka kyynistyneen -  poliisiin auttamaan Tapania tämän omissa tutkimuksissa. Parantajan missiona on kostaa ilmastonmuutos niille, jotka hän määrittelee pahimmiksi syyllisiksi maapallon tuhoon. Terrorismiin hairahtunut idealisti, tuttu tarina.

Tapani kaahailee taksin kyydissä ympäri sateen piiskaamaa Helsinkiä. Johtolanka toisensa jälkeen vie hänet syvemmälle vaimonsa menneisyyteen ja nykyhetken pimeään ytimeen. Väkivalta rehottaa, kukaan ei puutu tai uskalla puuttua, poliisi ei ehdi. Turvallisuusalaa valtaa yksityinen vartiointiliike, jonka intressit lienevät jossain ihan muualla kuin kenenkään turvallisuudessa. Kun järjestäytynyt yhteiskunta on hankaluuksissa, järjestäytynyt rikollisuus ottaa vallan. Ystävyys on koetuksella, hupeneva luonnonvara sekin; toisaalta lojaaliutta voi löytyä yllättävältä taholta.

Teos on saanut Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka –palkinnon vuonna 2011. Rikosromaanina (joka on myös kirjan alanimeke) Parantaja on todella hyvä. Tarinan kaari kasvaa, kääntyilee ja yllättää; jännitys pysyy yllä; hahmokaartista löytyy tyyppejä ja luonteenpiirteitä ryydittämään menoa. Miljöö sen sijaan ei ole tuiki tavallinen, tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, missä juuri mikään ei ole hyvin.

Dystooppista maailmaa ei Parantajassa yksityiskohtaisesti kuvailla ja kehitellä, se todetaan, ja välitetään lukijalle päähenkilön kokemusten kautta välähdyksinä. Tuomaisen lyhyet, välillä lakoniset, lauseet ovat tehokkaita ja luovat pelottavan tunteen. Kaikki tämä on mahdollista ja voisi tapahtua nopeasti. Toisaalta taas, kirjassa keitellään ja hörpitään kahvia hämmästyttävän usein, olisiko tämä mahdollista jos ilmastokatastrofi olisi edennyt kuvattuun pisteeseen? Edes sumppimaa Suomessa. Hunajaakin tuntuu aamupuuroon riittävän.

Mutta ei tästä scifipuolesta sen enempää, koska kyseessä on rikosromaani. Tai ei, kyseessä on genrejä sekoitteleva romaani, joita ei koskaan voi olla liikaa (jos minulta kysytään). Kunhan sellainen romaani toimii ja kyllä, Parantaja toimii.

Parantaja / Antti Tuomainen. Like, 2013.

p.s. Kirjassa on hän –pronomini korvattu systemaattisesti se –pronominilla. Siitä iso miinus. En usko olevani ainoa, jota tämä piirre nyppii ja jonka lukeminen katkeaa hetkiseksi kun se hyppää silmille. Ei ole ensimmäinen kirja, jossa tähän olen törmännyt, mutta nyt meni yli. Miksi näin? Puhekieleen se sopii, kaikki sitä tekee, mutta ei kirjoiteta sitä jooko? Vai siihenkö on tottuminen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti