Viivamaalari – Anne Leinonen

Nainen nojailee parvekkeen kaiteeseen ja hörppii aamukahviaan. Aluksi kaikki tuntuu tutulta ja tavanomaiselta. Mutta pari asiaa pihalle avautuvassa maisemassa hätkähdyttää. Ensin näköpiiriin ilmestyy nainen, joka raahaa mukanaan sinkkiämpäriä ja maalaa maahan valkoista viivaa; sitten katse havaitsee pihassa tyhjän kohdan, jossa vielä eilen seisoi rakkaaksi käynyt vaahtera.

Anne Leinosen kuvaamassa dystopiassa ihmisten elämästä on tullut lottoa, paitsi että päävoittoja ei juuri taida olla, eikä riviä tarvitse täyttää. Jos ei työarpajaisissa nappaa, on velvoitettu menemään työresurssitoimistoon; niin ikään puolisot arvotaan. Elämä koostuu pätkätöistä ja pätkäsuhteista. No niin no, ei mitään kovin outoa, paitsi että yksilö ei voi millään tavalla vaikuttaa siihen mitä omalle kohdalle osuu; nykytodellisuudessa sentään voi.

Nimettömänä pysyttelevää päähenkilöä ei tälläkään kertaa ole huolittu työarvontaan ja työresurssitoimisto määrää hänet tekemään käsitetaidetta, toimiston virkailijan sanoin: ”käsitetaiteilijoita tarvitaan aina”. Taiteesta mitään tietämätön päähenkilömme lyöttäytyy aiemmin näkemänsä viivaa maalavan naisen, Ursulan, seuraan. Viiva vie hänet paitsi läpi kaupungin myös matkalle omaan minuuteen. Ursula on mystinen hahmo, eikä kaupunkia kahtia halkova viiva taidakaan olla taidetta. Kun maalarit saavat peräänsä pari väkivaltaista seuraajaa, on selvää, että jotain merkillistä on tekeillä.

Välillä kertomusta leikkaavat juoneen kuulumattomien henkilöiden välähdyksenomaiset vierailut; ovatko ne päähenkilön unia, muistoja vai tarinaan myöhemmin astelevia hahmoja? Entä mikä rooli on kaupungin asemakaavassa törröttävillä golem-patsailla ja enkeleillä, joita yhä useampi väittää nähneensä? Vähäiset onnelliset muistot liittyvät tarjoilijana työskentelevään Zebiin, johon päähenkilö tuntee kummallista vetoa ja jonka puoleen kääntyy ahdingossa.

Pidän Leinosen vihjailevasta tyylistä, lukijana innostun aina kun kirjailija pudottelee tielleni arvoituksia ja symboleita, joita voin omassa kopassani arvuutella samalla kun luen. Tosin liiallinen arvoituksellisuus ärsyttää ja pistää epäilemään kirjailijan motiiveja, mutta Leinonen ei syyllisty tällaiseen, tohdinko sanoa diivailuun. Mysteerit saavat selityksen ja silti jää jotain mukavasti mieltä kutkuttamaan.

Pikkuisen miinusta täytyy antaa rytmityksestä; jännitettä rakennetaan taitavasti, mutta välillä kerronta uuvahtaa ja esimerkiksi kohta jossa käydään naapurikaupungissa jää torsoksi. Reissulla kyllä selviää osia arvoituksesta, mutta minulle jäi hölmistynyt olo, odotin enemmän. Loppu onkin sitten turboahdettu ja näyttävä.

Kaiken kaikkiaan Viivamaalari on mukaansatempaava kertomus ja historia, jonka Leinonen nyrjähtäneelle, arvontoihin perustuvalle tulevaisuudelle kirjoittaa on hykerryttävä.