Piiraan maku makea - Alan Bradley

Härnäävä lukukokemus

Kun lapsuus- ja teinivuosien lukemistoon ovat kuuluneet Enid Blyton, Carolyn Keene, Agatha Christie ja tv:stä tulee töllättyä kaikki mahdolliset Englannin maaseudulle sijoittuvat dekkarisarjat, niin luulisi että Alan Bradleyn 1950-luvulle sijoittuvat Flavia de Luce mysteerit kolahtaisivat. Toisin kävi. Vai kävikö?

HS kirjaston viikon kirjana oli jokin aika sitten sarjan aloitus Piiraan maku makea. Päähenkilö on nokkela, kemiaa intohimoisesti harrastava Flavia, joka asuu rähjääntyvässä kartanossa isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa. Huushollissa hyörii lisäksi keittäjä rouva Mullet ja jokapaikanhöylä (päivän kunnosta riippuen) Dogger. Perheen äiti on kuollut vuosia sitten vuorikiipeilyonnettomuudessa Tiibetissä.

Nuoren nuuskijan ura urkenee, kun Flavia löytää keittiöpuutarhasta kuolleen miehen. Poliisin suhtautuminen 11-vuotiaaseen apuriin on juuri sellainen kuin arvata saattaa ja sekös sankariamme sapettaa. Hän päättääkin ratkoa arvoituksen itse. Flavia pelmahtelee Gladys-nimisellä pyörällään ympäri Bishop’s Laceyn kylää, kyselee, hurmaa ja huiputtaa.

Lukuaika meni umpeen, kirja jäi kesken. Syytin lukemisen hitaasta etenemisestä aineistolajia (tunnustan, en ole e-kirjojen ystävä, luen niitä käytännöllisistä syistä, mutta en pahemmin nauti).

Päätin lukea vielä toisen Flavia de Luce mysteerin wanhanaikaisesti paperista, jotten tulisi antaneeksi hätiköityä tuomiota.

Vielä suomentamaton The Dead in Their Vaulted Arches ei sekään vienyt mennessään. Äidin ruumis on löytynyt ja se tuodaan kotiin. Hautajaisiin kokoontuu paljon väkeä, eikä kaikilla ole puhtaita jauhoja pussissaan. Kenties tunnelman oli tarkoitus olla surumielinen ja osin makaaberi, mutta minä ainakin pitkästyin; tarina junnasi paikoillaan ja monta kertaa olin heittämässä kirvestä kaivoon. Uurastin kuitenkin loppuun, missä tapahtumiin tulikin vauhtia, mutta loppuratkaisu ja paljastukset suvun salaisuuksista eivät jättäneet syyhyttävää oloa.

Jokunen päivä sitten Piiraan maku makea tarttui mukaani kirjaston bestseller-hyllystä. En käsitä sisukkuuttani tässä asiassa, mutta halusin vielä yrittää, antaa Bradleylle ja Flavialle mahdollisuuden.

Tarinan ytimessä ovat harvinaiset postimerkit, niiden keräilijät ja tietysti konnat, jotka haluavat apajille. Kerronnassa on humoristisuutta, jotkin Flavian sutkaukset ja kemian luennot (epäuskottavuudessaankin) hymyilyttävät, välillä jopa naurattavat. Henkilöt ovat ärsyttävyyteen asti karikatyyreja, mutta sen voi niellä koska ne kuvataan pikkuvanhan lapsen näkökulmasta.

Jos en ymmärrä, miksi niin sinnikkäästi yritän lukea tätä sarjaa, josta en kauheasti innostu, en ymmärrä myöskään, miksi en pidä siitä. Tai ehkäpä ymmärränkin. Tämänkaltaisista aineksista kasatusta keitoksesta pitäisi tulla nostalginen olo, mutta kun niin ei tapahdukaan, alan kaipaamaan nostalgiaa. Ja kaipaan myös ahmimisreaktiota, mikä tavallaan kuuluu dekkarin lukemiseen, mutta sitäkään ei tule vaikka kaiken todistusaineiston valossa pitäisi.

Kaikki on kohdallaan, mutta en hurmaannu. Kadehdin Flaviaan lätkähtäneitä.

Piiraan maku makea. Bazar, 2014. 388 s.

The Dead in Their Vaulted Arches. Orion, 2014. 315 sivua.