Kiitos Aku Ankka!

Kääk oli yksi ensimmäisiä sanoja, jonka osasin lukea. Tai no sana ja sana, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Aku Ankka tuli lapsuudenkotiini kestotilauksena, tietysti, kuten kaikille muillekin. Uusimman numeron lukuvuorosta nahisteltiin välillä kiivaastikin. Sukupolvi suomalaisia toisensa jälkeen on oppinut lukemaan kiukuttelevan, merimiesnuttuun pukeutuneen ankan tahtiin.

Akkari kuuluu monien lukurepertuaariin vielä aikuisenakin. Tuo ruokapöytä- ja käymälälukemistojen kruunaamaton valtias. Mutta vieläkö ankkaystävällämme on sama kansankynttilän asema kuin ennen? Äänestyskopeissa 313 kyllä jyrää aina vaan, mutta tavaavatko uudet lukemaan opettelijat kääkkiä ensimmäisinä sanoinaan? En tiedä, mutta aikuisten suhteesta Ankkalinnan äkäpussiin voin kertoa pari anekdoottia.

Työkaveri muutti pienempään asuntoon ja järjesti työpaikallamme ylijäämäkamojen myyjäiset. Joukossa oli aimo kasa Aku Ankkoja, lehtiä ja taskukirjoja. Kuhina oli melkoinen. Se, joka sanoo pelkäävänsä alennusmyynnin villiinnyttämiä naisia ei toivottavasti törmää Akkareita jahtaaviin miehiin. Hillitöntä. Eikä kukaan teeskennellyt hankkivansa luettavaa lapsilleen. Sitä arvostan.

Taannoin mieheni löysi taloyhtiön paperinkeräyslaatikosta läjän Akuja, kokonaisia vuosikertoja usealta vuosikymmeneltä. Ei edes jalkapallon MM-kisojen loppuottelu saa aikaan vastaavanlaista täpinää. Akkarit oli pelastettava uusiopaperimetamorfoosilta.

Lehtiä oli sen verran paljon, että roskahuoneeseen piti tehdä useampi reissu, ja sukkela piti olla, ettei joku muu ehtisi äkätä aarretta. Onneksi oli pimeä syysilta. Hiippailu pihan varjoissa oli sen verran salakähmäistä että ehdotin sukkahousujen päähän vetämistä. Murjaisuni nauratti vain minua itseäni. Oltiin perimmäisten kysymysten äärellä.

Olohuoneemme velloi Akkari-merenä pari päivää. Minä viljelin sarkastisia kommentteja, marmatin pölystä ja tilan puutteesta. Muu perhe pinosi lehtiä, järjesteli niitä, sureksi puuttuvien numeroiden perään ja luki. Pidin koko projektia pölhöilynä.

Mutta se oli virhepäätelmä, jonka tajusin kun motkotin lukudiplomia suorittavalle tyttärelleni, etten ole nähnyt kirjaa hänen kädessään vähään aikaan. ”Mä oon lukenu tänään ainaki kymmenen Akkarii.” Laskeskelin, että siitä kehkeytyy melkoinen tekstimassa; noin 30 000 sanaa huolellista ja varsin nokkelasti sommiteltua suomen kieltä. Nolotti.

Kiitos Aku Ankka menneistä ja tulevista vuosista!