Tuntuuko että jotain hienoa on
jäänyt kokematta ja että alkaa olla liian myöhäistä toteuttaa suuri seikkailu?
Höpsis!
Etta 82-v päättää toteuttaa
elinikäisen haaveensa nähdä meren. Hän pakkaa mukaan välttämättömimmät, varoo
herättämästä miestään Ottoa ja lähtee taivaltamaan jalan yli kolmentuhannen
kilometrin matkaa kohti merenrantaa.
Naapuritilan Russell on tapansa
mukaan pellolla tarkkailemassa kauriita ja näkee Etan lähdön, mutta ei kysy
minne tämä on menossa, pyytää kertomaan Otolle terveisiä. Otto löytää
herättyään pöydältä Etan siihen jättämän pinon ruokareseptejä, sekä viestin,
joka päättyy sanoihin ”yritän muistaa tulla takaisin”.
Hitaasti ja päättäväisesti Etta
taapertaa kohti Halifaxia, pölyinen preeria vaihtuu järviseuduksi.
Matkaseuraksi Etta saa kojootin, jonka hän nimeää Jamesiksi, ja rupattelee tämän
kanssa niitä näitä. Kotona Otto kokeilee reseptejä, opettelee elämään yksikseen.
Russell sen sijaan lähtee etsimään Ettaa, mutta taitaakin löytää jotain muuta.
Pelkästä matkakertomuksesta ja
unelmien jahtaamisesta ei ole kyse. Etan, Oton ja Russelin menneisyys keritään
auki muistoissa ja kirjeissä. Sieltä löytyy iloa, surua, sotaa, pula-aikaa,
menetyksiä ja rakkautta. Vanhuus, elämän ehtoo kremppoineen ja
muistihäiriöineen näyttäytyy kauniina ja lohdullisena. Ihmiset ovat hyviä.
Tarina on viehättävä, haikea ja
jotenkin höpsö. On ihailtavaa kuinka Hooper välttää siirappisuuden, sillä pateettisuuden
karikoilla seilaaminen ei ole helppo homma hyvän mielen kirjan kirjoittajalle. Koska
sitä tämä minun mielestäni on: paikoin syvistä ja synkistä pohjavireistä
huolimatta tunnelma on tyyni, rauhallinen, koskettavakin, mutta ei missään vaiheessa ärsyttävä. Onneksi tällaisia
tarinoita kirjoitetaan, voi kyynikkokin hörähdellä mielihyvästä.
Etta ja Otto ja Russell ja James
/ Ella Hooper ; suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua.