Nainen nojailee parvekkeen
kaiteeseen ja hörppii aamukahviaan. Aluksi kaikki tuntuu tutulta ja
tavanomaiselta. Mutta pari asiaa pihalle avautuvassa maisemassa hätkähdyttää.
Ensin näköpiiriin ilmestyy nainen, joka raahaa mukanaan sinkkiämpäriä ja maalaa
maahan valkoista viivaa; sitten katse havaitsee pihassa tyhjän kohdan, jossa
vielä eilen seisoi rakkaaksi käynyt vaahtera.
Anne Leinosen kuvaamassa dystopiassa
ihmisten elämästä on tullut lottoa, paitsi että päävoittoja ei juuri taida olla,
eikä riviä tarvitse täyttää. Jos ei työarpajaisissa nappaa, on velvoitettu
menemään työresurssitoimistoon; niin ikään puolisot arvotaan. Elämä koostuu
pätkätöistä ja pätkäsuhteista. No niin no, ei mitään kovin outoa, paitsi että
yksilö ei voi millään tavalla vaikuttaa siihen mitä omalle kohdalle osuu;
nykytodellisuudessa sentään voi.
Nimettömänä pysyttelevää päähenkilöä
ei tälläkään kertaa ole huolittu työarvontaan ja työresurssitoimisto määrää
hänet tekemään käsitetaidetta, toimiston virkailijan sanoin:
”käsitetaiteilijoita tarvitaan aina”. Taiteesta mitään tietämätön päähenkilömme
lyöttäytyy aiemmin näkemänsä viivaa maalavan naisen, Ursulan, seuraan. Viiva
vie hänet paitsi läpi kaupungin myös matkalle omaan minuuteen. Ursula on
mystinen hahmo, eikä kaupunkia kahtia halkova viiva taidakaan olla taidetta. Kun
maalarit saavat peräänsä pari väkivaltaista seuraajaa, on selvää, että jotain merkillistä
on tekeillä.
Välillä kertomusta leikkaavat juoneen
kuulumattomien henkilöiden välähdyksenomaiset vierailut; ovatko ne päähenkilön
unia, muistoja vai tarinaan myöhemmin astelevia hahmoja? Entä mikä rooli on kaupungin
asemakaavassa törröttävillä golem-patsailla ja enkeleillä, joita yhä useampi
väittää nähneensä? Vähäiset onnelliset muistot liittyvät tarjoilijana
työskentelevään Zebiin, johon päähenkilö tuntee kummallista vetoa ja jonka
puoleen kääntyy ahdingossa.
Pidän Leinosen vihjailevasta
tyylistä, lukijana innostun aina kun kirjailija pudottelee tielleni arvoituksia
ja symboleita, joita voin omassa kopassani arvuutella samalla kun luen. Tosin
liiallinen arvoituksellisuus ärsyttää ja pistää epäilemään kirjailijan
motiiveja, mutta Leinonen ei syyllisty tällaiseen, tohdinko sanoa diivailuun. Mysteerit
saavat selityksen ja silti jää jotain mukavasti mieltä kutkuttamaan.
Pikkuisen miinusta täytyy antaa
rytmityksestä; jännitettä rakennetaan taitavasti, mutta välillä kerronta
uuvahtaa ja esimerkiksi kohta jossa käydään naapurikaupungissa jää torsoksi. Reissulla
kyllä selviää osia arvoituksesta, mutta minulle jäi hölmistynyt olo, odotin
enemmän. Loppu onkin sitten turboahdettu ja näyttävä.
Kaiken kaikkiaan Viivamaalari on mukaansatempaava
kertomus ja historia, jonka Leinonen nyrjähtäneelle, arvontoihin perustuvalle tulevaisuudelle
kirjoittaa on hykerryttävä.