Seuraava tarina - Cees Nooteboom



”Minua ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut oma persoonani, mutta se ei merkinnyt sitä, että olisin halutessani voinut yksinkertaisesti lakata pohtimasta minuuttani – valitettavasti ei.”

Tartuin Cees Nooteboomin kirjaan Seuraava tarina sattumalta. Ukkosta pelkäävänä jäin töiden jälkeen lymyilemään opiskeluaikaisen kesätyökirjastoni hyllyjen väliin ja bongasin kirjan lähinnä sen (tuolloin) huomiota herättävän kansikuvansa ja kokonsa (kork. 21 cm, lev. 12 cm) ansiosta. Pidin sadetta ja luin. Tajusin heti parin ensimmäisen lauseen jälkeen, että olin löytänyt kirjan ja kirjailijan joka tulisi olemaan elämys, ja johon palaisin uudelleen ja uudelleen. Kehräsin.

Päähenkilö Herman Mussert herää huoneesta, joka on eri kuin missä hän meni nukkumaan. Huone kuitenkin on tuttu, sillä siellä hän parikymmentä vuotta aiemmin vietti lemmenyön toisen miehen vaimon kanssa. Epätodellinen, logiikan lakien vastainen siirtymä kaupungista ja maasta toiseen kesken nukkumisen käynnistää etsintäretken muistoihin. Mieleen palautuu suhde levottomaan, punatukkaiseen Mariaan sekä tapahtumasarjaan, joka myllertää Mussertin elämän.

”Makasin aivan hiljaa, kenties tottuakseni ajatukseen, etteivät silmäni ehkä olleetkaan minun, mikä tietenkin on monimutkainen tapa sanoa, että makasin paikoillani kuin kuollut, koska pelkäsin kuollakseni, että olinkin joku toinen.”

Ukkonen oli jo ajat sitten kaikonnut ja sadekin laantunut kun havahduin ympäristöön. Harvoin uppoudun niin totaalisesti mihinkään, edes kirjaan. Maltoin kuitenkin loikkia kotiin lukemaan kirjan lopun, missä Mussert matkaa pitkin Amazonia pienen, oudon retkueen kanssa. Mussertin ammatilliset pyrkimykset, Ovidiuksen Metamorfoosien kääntäminen latinasta hollanniksi ja matkaoppaiden kirjoittaminen, antavat raamit ja väriä tarinalle. Tarina itsessään on yksinkertainen, juonta vähänlaisesti, mutta oivallettavaa ja sulateltavaa riittää. Tapa, jolla Nooteboom luotaa hahmojensa (meidän!) psyykeä on vastaansanomaton. Aika surkeitahan me olemme, mutta silti niin rakastettavia.

Olen lukenut Seuraavan tarinan ja toisen Nooteboomilta suomennetun Rituaaleja useaan kertaan ja tulen lukemaan vastakin. Melankoliaa, huumoria, upeita kielikuvia, sarkasmia. Mitä muuta voisi toivoa?

Kun ei kerta suomeksi enempää löydy, olen lukenut Nooteboomia englanniksi. Mutta. Cees Nooteboomin kirjoitustyyli on mietiskelevä ja aiheesta toiseen poukkoileva, lauseet ovat pitkiä ja polveilevia; vieraalla kielellä luettuna noin neljännen sivulauseen kohdalla olen autuaasti tipahtanut kärryiltä tai ainakin unohtanut, mistä ajatus lähti liikkeelle; ja tämä ei suinkaan ole moite runsaita, vaativia lauseita kirjoittavalle kirjailijalle, mutta ainakin minä pystyn täysillä nauttimaan tällaisesta vain omalla äidinkielelläni.

Kunpa Nooteboom saisi kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Sitten hänen muutkin teoksensa varmaan suomennettaisiin. Eli heti kun Margaret Atwood on saanut omansa, antakaatten sitä seuraava nobeli tälle hollantilaiselle, joka niin valloittavasti kuvaa meitä pieniä ihmiskurjulaisia. 

”Sillä jos oletetaan, etten minä ollut minä vaan niin ollen joku muu (ajattelin, että olisi sentään liikaa olla olematta kukaan), niin silloinhan minun olisi pitänyt tuon toisen muistikuvien yhteydessä ajatella, että ne olivat minun muistikuviani, puhuuhan jokainen meistä minun muistikuvistani silloin kun hän tarkoittaa omiaan.” 

Seuraava tarina : Het volgende verhaal  / suomentanut Markku Mannila. WSOY, 1995.

Asiaa käännöskirjallisuuden merkityksestä lukutaidolle ja äidinkielen kehittymiselle:
Piia Holstikko: Suomennettavien kirjojen valintamenettelyt (pro gradu -tutkielma)