”Minua ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut oma persoonani, mutta
se ei merkinnyt sitä, että olisin halutessani voinut yksinkertaisesti lakata
pohtimasta minuuttani – valitettavasti ei.”
Tartuin Cees Nooteboomin kirjaan Seuraava tarina sattumalta. Ukkosta
pelkäävänä jäin töiden jälkeen lymyilemään opiskeluaikaisen kesätyökirjastoni
hyllyjen väliin ja bongasin kirjan lähinnä sen (tuolloin) huomiota herättävän kansikuvansa
ja kokonsa (kork. 21 cm, lev. 12 cm) ansiosta. Pidin sadetta ja luin. Tajusin
heti parin ensimmäisen lauseen jälkeen, että olin löytänyt kirjan ja kirjailijan
joka tulisi olemaan elämys, ja johon palaisin uudelleen ja uudelleen. Kehräsin.
Päähenkilö Herman Mussert herää
huoneesta, joka on eri kuin missä hän meni nukkumaan. Huone kuitenkin on tuttu,
sillä siellä hän parikymmentä vuotta aiemmin vietti lemmenyön toisen miehen
vaimon kanssa. Epätodellinen, logiikan lakien vastainen siirtymä kaupungista ja
maasta toiseen kesken nukkumisen käynnistää etsintäretken muistoihin. Mieleen
palautuu suhde levottomaan, punatukkaiseen Mariaan sekä tapahtumasarjaan, joka myllertää
Mussertin elämän.
”Makasin aivan hiljaa, kenties tottuakseni ajatukseen, etteivät silmäni
ehkä olleetkaan minun, mikä tietenkin on monimutkainen tapa sanoa, että makasin
paikoillani kuin kuollut, koska pelkäsin kuollakseni, että olinkin joku
toinen.”
Ukkonen oli jo ajat sitten
kaikonnut ja sadekin laantunut kun havahduin ympäristöön. Harvoin uppoudun niin
totaalisesti mihinkään, edes kirjaan. Maltoin kuitenkin loikkia kotiin lukemaan
kirjan lopun, missä Mussert matkaa pitkin Amazonia pienen, oudon retkueen
kanssa. Mussertin ammatilliset pyrkimykset, Ovidiuksen Metamorfoosien
kääntäminen latinasta hollanniksi ja matkaoppaiden kirjoittaminen, antavat
raamit ja väriä tarinalle. Tarina itsessään on yksinkertainen, juonta vähänlaisesti,
mutta oivallettavaa ja sulateltavaa riittää. Tapa, jolla Nooteboom luotaa hahmojensa
(meidän!) psyykeä on vastaansanomaton. Aika surkeitahan me olemme, mutta silti
niin rakastettavia.
Olen lukenut Seuraavan tarinan ja toisen Nooteboomilta suomennetun Rituaaleja useaan kertaan ja tulen
lukemaan vastakin. Melankoliaa, huumoria, upeita kielikuvia, sarkasmia. Mitä
muuta voisi toivoa?
Kun ei kerta suomeksi enempää löydy,
olen lukenut Nooteboomia englanniksi. Mutta. Cees Nooteboomin kirjoitustyyli on
mietiskelevä ja aiheesta toiseen poukkoileva, lauseet ovat pitkiä ja polveilevia;
vieraalla kielellä luettuna noin neljännen sivulauseen kohdalla olen autuaasti
tipahtanut kärryiltä tai ainakin unohtanut, mistä ajatus lähti liikkeelle; ja
tämä ei suinkaan ole moite runsaita, vaativia lauseita kirjoittavalle
kirjailijalle, mutta ainakin minä pystyn täysillä nauttimaan tällaisesta vain
omalla äidinkielelläni.
Kunpa Nooteboom saisi
kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Sitten hänen muutkin teoksensa varmaan
suomennettaisiin. Eli heti kun Margaret Atwood on saanut omansa, antakaatten sitä
seuraava nobeli tälle hollantilaiselle, joka niin valloittavasti kuvaa meitä
pieniä ihmiskurjulaisia.
”Sillä jos oletetaan, etten minä ollut minä vaan niin ollen joku muu
(ajattelin, että olisi sentään liikaa olla olematta kukaan), niin silloinhan
minun olisi pitänyt tuon toisen muistikuvien yhteydessä ajatella, että ne
olivat minun muistikuviani, puhuuhan jokainen meistä minun muistikuvistani
silloin kun hän tarkoittaa omiaan.”
Seuraava tarina : Het volgende verhaal / suomentanut Markku Mannila. WSOY, 1995.
Seuraava tarina : Het volgende verhaal / suomentanut Markku Mannila. WSOY, 1995.
Asiaa käännöskirjallisuuden
merkityksestä lukutaidolle ja äidinkielen kehittymiselle:
Anni M Aarinen: Kuka tarvitsee käännöskirjallisuutta?
Kersti Juva: Miksi pitää suomentaa?
Piia Holstikko: Suomennettavien kirjojen valintamenettelyt (pro gradu -tutkielma)