Vinterkriget,
en äktenskapsroman / käsikirjoitukesta suomentanut Jaana Nikula. Otava, 2013.
347 sivua.
”Lastenlasten
hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena,
mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.”
Aloituslause viritti minut absurdin komedian taajuudelle.
Aloin odottamaan tragikoomista vääjäämättä mönkään menevän avioliiton kuvausta,
jossa välillä kohelletaan kunnolla. Hamsterin pakastamisesta siirryttiin
ystäväporukan juhliin joiden kuvauksesta
ei puuttunut satiiria, mutta odottamaani toilailua ei ollut. Tunsin pienen pientä
pettymystä, mutta päätin jatkaa, niin paljon hyviä aineksia kuitenkin oli
kasassa. Ja ehkäpä myöhemmin alun luoma
lupauskin täyttyisi, eihän sitä kaiken aikaa tarvitse törttöillä.
Talvisota, avioliittoromaani kertoo perheen tarinaa. Ovat kuusikymppiset
Max ja Katriina sekä heidän aikuiset lapsensa Helen ja Eva.
Maxin ja Katriinan avioliitto on alkanut väljähtyä, riitoja
pukkaa joka kulman takaa. Maxin elämään tuo säpinää nuori toimittaja Laura,
joka tekee Maxista 60-vuotishaastattelua Helsingin Sanomiin. Katriinasta
tuntuu, että avioliitto on kuin totalitaarisessa valtiossa elämistä. Mutta ehkä
keittiöremontti auttaa. Toisaalla tyttäret kipuilevat omaa elämäänsä; Helen lapsiperhearjen
sokkeloissa ja Eva pelottomana, äkkipäätöksiä tekevänä taideopiskelijana
Lontoossa.
Teirin kerronta on tarkkanäköistä ja pisteliästä
aikalaiskuvausta. Dialogi on napsakkaa ja luontevan tuntuista. Mutta pari asiaa
kertomuksessa häiritsee. Jotta en tulisi paljastaakseni liikaa, sanottakoon
vain, että paikoin symboliikka ja henkilöihin liitetyt luonteenpiirteet
tuntuvat päälleliimatuilta.
Luettuani Talvisodan, lainasin kirjastosta kirjailijan
novellikokoelman Donner-ryhmä.
Niminovellin ensimmäinen lause on samalla tavalla odotuksia lataava kuin
Talvisota-romaaninkin: ”Olin irtisanoutunut työstäni radiossa pari kuukautta
aiemmin, kun minut otettiin syyttömänä kiinni Jörn Donnerin työhuoneeseen
murtautumisesta.” Pakko jatkaa lukemista. Ehkä palaan asiaan.
Odotan innolla mihin suuntaan Teir lähtee proosaansa
kehittämään. Henkilökohtaisesti toivon tietysti enemmän absurdia kohkaamista.
Sen kirjailija selvästi taitaa, nytkin päästiin monta kertaa härnäävän lähelle
kunnon hulabaloota, mutta sitten pakitettiin. Miksi?
