WSOY, 2014. 201
sivua.
Pidän Kati Tervon lyhyistä jutuista: kolumneista ja
kertomuskokoelmista. Eikä tämä hänen esikoisromaaninsakaan pituudella ole
pilattu. Eikä millään muullakaan. Oikein oli antoisa lukukokemus
joulusyöpöttelyn ja lautapelikimaran lomassa.
Sukupuussa kerrotaan saksalais-suomalaisen suvun tarinaa
suvun naisten näkökulmasta. Samalla avautuu panoraama 1900-luvun sotien
riepottelemien ja runnomien ihmisten kohtaloihin. Äänessä ovat vuorotellen neljän sukupolven
naiset, ensimmäisenä ja viimeisenä sotien jälkeen syntynyt Heidi Hukkanen.
Kirjan alussa Heidi, 6-vuotias tarkkailija, kuvaa perheensä
elämää ja ennen kaikkea saksanpuoleisen sukunsa isoäitiä Adelea. Adele kertoo
tarinansa myös omalla äänellään ja lisänsä siihen tuovat hänen äitinsä ja kaksi
siskoaan sekä anoppinsa ja kälynsä.
Kiinnostavimmat hahmot ovat mielestäni rakkauden perässä
vieraaseen maahan muuttanut Adele, hänen ärmätti (ah, niin stereotyyppisen
ilkeä, ja ah, niin todentuntoinen) anoppinsa Liisa sekä äitinsä Bertha, jolta
perhe katoaa ympäriltä yksi jäsen toisensa jälkeen. Bertha kirjoittaa ennen
kuolemaansa perheensä tarinan ja lähettää sen Suomeen Adelelle. Lopulta tarinan
lukee aikuistunut Heidi, ja matkustaa
Dresdeniin tutkimaan sukujuuriaan.
Adelen siskot, käly ja tarinan miehet jäävät persooniltaan ohuemmiksi,
mutta lisäävät piirteitä levottoman aikakauden kuvaukseen. Lähdetään
siirtolaiseksi toiselle mantereelle, matkustetaan huonokuntoisella laivalla
miinoitetulla merellä, kaivellaan jälleenrakennusaineksia pommitusten
raunioilta, palataan rintamalta mieli niin
murjottuna ettei enää ymmärretä mistä välitetään. Siinäpä palanen viime
vuosisataamme pähkinänkuoressa.
Arvostan erityisesti sitä, että kirjailija osaa tuoda esiin
henkilöidensä rujoimmatkin kokemukset - raiskauksen, sikiönlähdetyksen, kaasukammioon
päätymisen - kaunistelematta ja
koskettavasti, mutta silti niissä rypemättä ja lukijaa ryvettämättä.
Vaikka toisaalta tuntuu, että kirja jäi torsoksi koska aineksia
laajempaan ja syvempään sukusaagaan olisi ollut, ihailen Tervon nasevaa otetta.
Pariin sataan sivuun hän on loihtinut liudan eloisia ja liikuttavia elämäntarinoita
sekä uskottavaa ajankuvaa kielen rikkaudesta tinkimättä. Saammeko jatkossakin
lisää makoisia välipaloja, vai onko vuorossa gurmeeateria pitkän kaavan mukaan?