Kati Tervo - Sukupuu



WSOY, 2014. 201 sivua.

Pidän Kati Tervon lyhyistä jutuista: kolumneista ja kertomuskokoelmista. Eikä tämä hänen esikoisromaaninsakaan pituudella ole pilattu. Eikä millään muullakaan. Oikein oli antoisa lukukokemus joulusyöpöttelyn ja lautapelikimaran lomassa.

Sukupuussa kerrotaan saksalais-suomalaisen suvun tarinaa suvun naisten näkökulmasta. Samalla avautuu panoraama 1900-luvun sotien riepottelemien ja runnomien ihmisten kohtaloihin.  Äänessä ovat vuorotellen neljän sukupolven naiset, ensimmäisenä ja viimeisenä sotien jälkeen syntynyt Heidi Hukkanen.

Kirjan alussa Heidi, 6-vuotias tarkkailija, kuvaa perheensä elämää ja ennen kaikkea saksanpuoleisen sukunsa isoäitiä Adelea. Adele kertoo tarinansa myös omalla äänellään ja lisänsä siihen tuovat hänen äitinsä ja kaksi siskoaan sekä anoppinsa ja kälynsä.

Kiinnostavimmat hahmot ovat mielestäni rakkauden perässä vieraaseen maahan muuttanut Adele, hänen ärmätti (ah, niin stereotyyppisen ilkeä, ja ah, niin todentuntoinen) anoppinsa Liisa sekä äitinsä Bertha, jolta perhe katoaa ympäriltä yksi jäsen toisensa jälkeen. Bertha kirjoittaa ennen kuolemaansa perheensä tarinan ja lähettää sen Suomeen Adelelle. Lopulta tarinan lukee aikuistunut Heidi,  ja matkustaa Dresdeniin tutkimaan sukujuuriaan.

Adelen siskot, käly ja tarinan miehet jäävät persooniltaan ohuemmiksi, mutta lisäävät piirteitä levottoman aikakauden kuvaukseen. Lähdetään siirtolaiseksi toiselle mantereelle, matkustetaan huonokuntoisella laivalla miinoitetulla merellä, kaivellaan jälleenrakennusaineksia pommitusten raunioilta,  palataan rintamalta mieli niin murjottuna ettei enää ymmärretä mistä välitetään. Siinäpä palanen viime vuosisataamme pähkinänkuoressa.

Arvostan erityisesti sitä, että kirjailija osaa tuoda esiin henkilöidensä rujoimmatkin kokemukset -  raiskauksen, sikiönlähdetyksen, kaasukammioon päätymisen -  kaunistelematta ja koskettavasti, mutta silti niissä rypemättä ja lukijaa ryvettämättä.

Vaikka toisaalta tuntuu, että kirja jäi torsoksi koska aineksia laajempaan ja syvempään sukusaagaan olisi ollut, ihailen Tervon nasevaa otetta. Pariin sataan sivuun hän on loihtinut liudan eloisia ja liikuttavia elämäntarinoita sekä uskottavaa ajankuvaa kielen rikkaudesta tinkimättä. Saammeko jatkossakin lisää makoisia välipaloja, vai onko vuorossa gurmeeateria pitkän kaavan mukaan?