Peter Pan Must
Die / suomentanut Marja Luoma. Gummerus, 2014. 595 sivua.
Dave Gurney ratkoo jälleen erityisen kinkkiseltä tuntuvaa
rikosta. Tällä kertaa jahdin kohteena on lapsenkasvoinen, Peter Paniksi
kutsuttu omaleimainen palkkamurhaaja.
Sarjan aiemmista osista tuttu rääväsuinen poliisi, nyt
poliisivoimista potkut saanut ja yksityisetsiväksi ryhtynyt, Jack Hardwick
houkuttelee Gurneyn mukaan penkomaan miehensä murhasta tuomitun naisen
tapausta. Lavastettiinko vaimo syylliseksi, sössittiinkö tutkinnassa, vaihtoiko
lahjus omistajaa? Sitä mieltä on Hardwick ja rikospaikkaa nuuskittuaan sekä
todistajia kuultuaan Gurneykin haistaa palaneen käryä. Kaikki ei ole
kohdallaan, rikos ei voinut tapahtua niin kuin sen väitettiin tapahtuneen.
Sama mahdottoman tapauksen kuvio toistuu, hieman muunneltuna,
kaikissa Gurney-sarjan trillereissä. Ensimmäinen kirja Numeropeli (Think of a Number) oli arvoitusdekkarien aatelia, jossa ajatustenlukijalta vaikuttavan
murhaajan temppujen selvittäminen piti otteessaan loppuun saakka. Sokkoleikissä
(Shut Your Eyes Tight) vauhtia riitti ja yllättäviä käänteitä oli riittävästi,
kuten genren edustajalta on lupa odottaa. Murhakierteessä (Let the Devil Sleep)
sen sijaan kerronta laahasi pahemman kerran, eikä jännitys tahtonut pysyä yllä.
Arvoitus, jos sitä sellaiseksi kehtaa kutsua, ei kutkuttanut. Minulla kirja jäi
ensin kesken kunnes parin kuukauden tauon jälkeen luin loppuun, jonkinlaisesta
velvollisuudentunnosta kaiketi.
Tämä viimeisin teos Tappakaa Peter Pan ei sekään yllä alun
tasolle, mutta tapahtumarikas, elokuvamainen loppukähinä pelastaa jonkin verran,
jos sinne asti jaksaa raahustaa. Gurneyn pohdintaa ja päättelyketjuja on
mielenkiintoista seurata, mutta turhan runsas arjen kuvaus astioiden
tiskaamisesta kanahäkkien rakentamiseen
puuduttaa.
Kuten ennenkin Gurneyn vaimo Madeleine riemunkirjavine villapaitoineen
on isosti läsnä ja Gurneyn aikuinen poika Kyle edellisestä avioliitosta pyörii kuviossa mukana. Viihdyttävää, mutta
kovin valjuja sivuhenkilöitä he ovat, eivätkä oikein onnistu lisäämään tarinaan
mitään. Epäsovinnainen ja kiroileva Hardwick, vaikka onkin äärimmäisen
stereotyyppinen, on henkilögallerian kiinnostavin tapaus.
Mutta kaikkine puutteineenkin Dave Gurney on vetävä sarja ja
jos, tai kun, jatkoa tulee niin eiköhän tuo lukujonoon pääse. Toivon mukaan
Verdon onnistuu kirjoittamaan lisää Numeropelin ja Sokkoleikin kaltaisia
koukkuja.
