Luin tämän kirjan nyt jo
toistamiseen ja jäin aivan yhtä ristiriitaisiin tunnelmiin kuin ensimmäiselläkin
kerralla. Ihan tavallisena päivänä on
hyvä kirja ja hyvä rikosromaani. Mutta se ei ole loistava eikä häikäisevä ja
sellaiseen kirjallisuuteen Kate Atkinson on minut totuttanut. Mokomakin. Jurnutin
tästä samasta asiasta noin vuosi sitten ja nyt tein sen, mitä tuolloin uhkasin
ja aloin paikkaamaan yhtä lukemattoman monista aukoista sivistyksessäni: luen
Jackson Brodie –sarjan alusta loppuun.
Yksityisetsivä Jackson Brodie on
entinen sotilas ja poliisi. Avioliitto on ajanut karille ja suhde ex-vaimoon ja
tämän uuteen puolisoon on torainen. Brodie on hassu sekoitus lempeyttä ja karskiutta:
mies joka välittää toisista syvästi (vaikka mielessään manaileekin näiden
typeryyttä ja rasittavuutta) ja onnistuu saamaan turpiinsa tämän tästä.
Sarjan aloitusosassa Brodie saa
selvitettäväkseen kolme tapausta eri vuosilta. On kotipihaltaan kadonnut
kolmevuotias tyttö (1970), perheensisäinen kirvessurma (1979), sekä nuoren
naisen raaka tappo kesken arkipäiväisen kokouksen (1994). Ja kas vain, täysin
erillisiltä vaikuttavat tapaukset alkavat kietoutumaan yhteen. En väitä, että
Atkinson olisi kieli poskessa tämän kieputuksen tehnyt, mutta jotain
ilkikurista siinä tuntuu olevan. Rikoskirjallisuuden ominaispiirteet saavat
hellää pöllytystä: sattumia ja epätodennäköisiä kohtaamisia on tolkuton määrä,
ja Brodien hahmossa on löydettävissä melkeinpä kaikki tutut yksityisetsiväkörilään
piirteet.
Ihmiskuvaus
on taattua Atkinsonin
laatua. Kun henkilögalleriasta löytyy rasistinen ja muutenkin höperö
kissamummeli, voisi luulla, että karikatyyreillä mennään, mutta ei,
kaikilla on kokonainen persoonallisuus ja historia, jota vasten peilata
heidän
toimintaansa ja asenteitaan. Muutamalla lauseella kirjailija luo
psykologisesti
syvän ja uskottavan hahmon jokaisesta sivuhenkilöistäänkin.
Johtoteemana kirjassa kulkee
tyttöjen ja naisten haavoittuvuus. Kaikki kolme rikosta kuvaavat, joko suoraan
tai välillisesti, kuinka joidenkin silmissä tyttö/nainen on vain halun kohde, jota
voi käyttää ja jonka voi ottaa keinoja kaihtamatta. Brodie kokee kaiken tämän
tuskaisesti seuratessaan omaa yhdeksänvuotiasta tytärtään, joka autuaan
viattomana kantaa päällään t-paitoja, joiden rintamuksessa lukee ties mitä
veikistelevää. Atkinson ei päästä lukijaa helpolla, mutta ei myöskään mässäile
aiheellaan. Se on taito, jota kirjailijoissa arvostan suunnattomasti (ja
mainitsen sen aina tietoisesti itseäni toistaen).
Mitä moitittavaa tässä kirjassa
nyt siis oli? Ei mitään. Mutta Atkinsonin tuotannossa Ihan tavallisena päivänä ei ole sitä parhainta kuitenkaan. Tyynin
mielin siirryn seuraavaan Jackson Brodien seikkailuun ja ehkäpä yllätyn
iloisesti.
Ihan tavallisena
päivänä (Case histories) / suomentanut Kaisa Kattelus. Schildts, 2011.