Paluu Rivertoniin - Kate Morton

Ajan mittaan olen oppinut jättämään kirjan kesken jos se ei nappaa. Ja yleensä teen niin ilman suurempia tunnontuskia, mutta joskus uurastan loppuun teoksen, josta en viehäty ja sitten ihmettelen että mitä ja miksi. Kate Mortonin Paluu Rivertoniin osoittautui tämmöiseksi tapaukseksi.

Grace Bradley viettää hiljaiseloa vanhainkodissa. Takana on ura arkeologina, mutta myös palvelijana ja kamarineitinä Rivertonin kartanossa. Vuosikymmeniä hän on pyrkinyt unohtamaan Rivertonin ajat ja varsinkin hänen lähtöönsä vaikuttaneet traagiset tapahtumat juhlissa kesällä 1924, jotka päättyivät perhetutun runoilijan kuolemaan. Mutta nyt kartanon väestä ollaan tekemässä elokuvaa ja Grace suostuu haastateltavaksi ja vierailemaan kuvauspaikalla.

Muistot nousevat pintaan ja Grace palaa ajatuksissaan vuoteen 1914, jolloin hän äitinsä jalanjälkiä seuraten astui Rivertoniin Hatfordien suvun palvelukseen. Kaikkea Grace ei elokuvantekijälle paljasta, ei varsinkaan totuutta kesäjuhlissa tapahtuneesta kuolemantapauksesta. Mutta hän alkaa kertomaan tarinaansa nauhalle tyttärenpoikaansa varten. Nauhoitusten kautta myös me lukijat saamme tietää totuuden runoilijan kuolemasta ja kuulla Hartfordien suvun salaisuuksia.

Kirjassa on hyvät ainekset, mutta tarina ei vain vienyt mukanaan. Verkkainen ja jaaritteleva kerronta alkoi pidemmän päälle joko ärsyttää tai väsyttää, joten kirja sopikin hyvin yöpöytäkirjaksi. Mutta ajankuvaus on vahvaa ja se piti mielenkiinnon liekin yllä kirjan loppuun asti. Taustatyön ja kirjailijan perehtyneisyyden aiheeseen aisti lukiessa: 1900-luvun alku, ensimmäisen maailmansodan aiheuttamat säröt brittiläiseen luokkayhteiskuntaan kuvataan suorastaan dokumentaarisesti. Kirjasta saisi varmasti aikaan komean tv-sarjan.