5. helmikuuta 2015

Enkelten verta - Johanna Sinisalo



”Kuningatar on kuollut. Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana, raajat vartaloa vasten käpristyneinä.”

Johanna Sinisalo on velho kirjailijaksi. Kerta kaikkiaan! Muistan kun luin hänen esikoisensa Ennen päivänlaskua ei voi heti tuoreeltaan kirjan ilmestyttyä ja olin äimistynyt. Että tämmöistäkin kirjoitetaan. Mahtavaa. Tein reteän hankintapäätöksen ja kirjastoon, jossa tuolloin työskentelin, ostettiin uskaliaan monta nidettä; ja sitten räpsähti Finlandia. Olin pollea kun lisätilausta tehtiin.

Enkelten verta jatkaa Sinisalolle ominaista ihmisen luontosuhteen pohtimista. Colony Collapse Disorder (CCD), mehiläisyhdyskuntien romahtamisilmiö, on kirjassa saavuttanut maailmanlaajuisen katastrofin mittasuhteet. Ruoasta on pulaa, talous on kuralla, maailmanpaloa odotellaan. Ja ihmiset haluavat porskuttaa mistään tinkimättä.

Kertomuksen päähenkilö on mehiläinen. Faktoihin perustuva kuvaus mehiläisen merkityksestä ekosysteemille ja koko planeetan hyvinvoinnille on vaikuttava. Kansanuskomuksissa ja mytologioissa mehiläinen on lunastanut paikkansa ja näistä tarinoista ja maailmanselityksistä Sinisalo punoo kertomukseen reaalimaailman rajat ylittävän juonteen. Tälle kirjallisuuden genrelle, jossa todellisuuteen sekoitetaan luovasti ja villistikin fantastisia aineksia, Sinisalo on antanut kuvaavan ja näppärän nimen: suomikumma. Aiheesta enemmän YLE:n uutisessa 20.7.2012
 
”Työmehiläiset ovat poissa. Joka ikinen.”

Tarinaa kertoo Orvo joka hoitaa isoisältään perimää pientä mehiläistarhaa. Heti kirjan alussa hän löytää tyhjentyneen pesän. Mikä kadon on aiheuttanut, onko CCD saapunut Suomeen? Uutislähetyksissä kerrotaan pesäaution leviämisestä maailmalla ja ruokamellakoista. Orvon ahdistus tulevaisuudesta syvenee kuten huoli omista mehiläisistäkin. Jos pahin tapahtuu, onko mitään tehtävissä edes oman nahkan pelastamiseksi?

Orvon poika Eero on eläinoikeusaktivisti, jonka edesottamuksia seurataan hänen pitämänsä blogin kautta. Blogin kommenteissa maalautuu surkuhupaisa läpileikkaus nettikeskustelijoiden stereotyypeistä, nokkelikosta tiedän-missä-asut hemmoon. Ohipuhumista, ehdottomuutta, ja silkkaa haluttomuutta (kyvyttömyyttä?)  ymmärtää toista osapuolta.

Juonesta ei voi oikeastaan tämän enempää sanoa, ettei höläyttäisi liikaa. Johanna Sinisalo säätelee tarinan kaaren huippu- ja suvantokohtia millintarkasti, lukemaan pakottavat vihjeet menneistä ja tulevista tapahtumista muodostavat miinakentän. Astuin jokaiseen.

”Jonnekin vain ne ovat lähteneet. Kadonneet kuin ilmaan. Olemattomuuteen.”

Teos, 2011. 274 s.

2 kommenttia:

  1. Kirjoitat hyvin! Minäkin lähdin tähän tarinaan positiivisin odotuksin, mutta päädyin pettymään. Linkitin sinun arviosi omaan blogiini, tuomaan vähän positiivista näkökulmaa aiheeseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Minulla Sinisalon kerronnan kyytiin pääseminen kestää aina hetken, mutta sitten se onkin menoa. (Jotain tapahtuu, en tiedä mitä.) Mehiläisten katoaminen on teemana herkullinen ja siitä olisi kyllä mielenkiintoista lukea enemmänkin nimenomaan fiktiona. Tässä teoksessa mehiläisteema jää vähän katveeseen kuten blogissasi toteat.

      Poista