”Kuningatar on kuollut. Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana,
raajat vartaloa vasten käpristyneinä.”
Johanna Sinisalo on velho
kirjailijaksi. Kerta kaikkiaan! Muistan kun luin hänen esikoisensa Ennen päivänlaskua ei voi heti
tuoreeltaan kirjan ilmestyttyä ja olin äimistynyt. Että tämmöistäkin
kirjoitetaan. Mahtavaa. Tein reteän hankintapäätöksen ja kirjastoon, jossa
tuolloin työskentelin, ostettiin uskaliaan monta nidettä; ja sitten räpsähti
Finlandia. Olin pollea kun lisätilausta tehtiin.
Enkelten verta jatkaa Sinisalolle ominaista ihmisen luontosuhteen
pohtimista. Colony Collapse Disorder (CCD), mehiläisyhdyskuntien romahtamisilmiö,
on kirjassa saavuttanut maailmanlaajuisen katastrofin mittasuhteet. Ruoasta on
pulaa, talous on kuralla, maailmanpaloa odotellaan. Ja ihmiset haluavat
porskuttaa mistään tinkimättä.
Kertomuksen päähenkilö on
mehiläinen. Faktoihin perustuva kuvaus mehiläisen merkityksestä ekosysteemille
ja koko planeetan hyvinvoinnille on vaikuttava. Kansanuskomuksissa ja
mytologioissa mehiläinen on lunastanut paikkansa ja näistä tarinoista ja
maailmanselityksistä Sinisalo punoo kertomukseen reaalimaailman rajat ylittävän
juonteen. Tälle kirjallisuuden genrelle, jossa todellisuuteen sekoitetaan
luovasti ja villistikin fantastisia aineksia, Sinisalo on antanut kuvaavan ja
näppärän nimen: suomikumma. Aiheesta enemmän YLE:n uutisessa 20.7.2012
”Työmehiläiset ovat poissa. Joka ikinen.”
Tarinaa kertoo Orvo joka hoitaa
isoisältään perimää pientä mehiläistarhaa. Heti kirjan alussa hän löytää
tyhjentyneen pesän. Mikä kadon on aiheuttanut, onko CCD saapunut Suomeen?
Uutislähetyksissä kerrotaan pesäaution leviämisestä maailmalla ja
ruokamellakoista. Orvon ahdistus tulevaisuudesta syvenee kuten huoli omista
mehiläisistäkin. Jos pahin tapahtuu, onko mitään tehtävissä edes oman nahkan
pelastamiseksi?
Orvon poika Eero on
eläinoikeusaktivisti, jonka edesottamuksia seurataan hänen pitämänsä blogin
kautta. Blogin kommenteissa maalautuu surkuhupaisa läpileikkaus nettikeskustelijoiden
stereotyypeistä, nokkelikosta tiedän-missä-asut hemmoon. Ohipuhumista,
ehdottomuutta, ja silkkaa haluttomuutta (kyvyttömyyttä?) ymmärtää toista osapuolta.
Juonesta ei voi oikeastaan tämän
enempää sanoa, ettei höläyttäisi liikaa. Johanna Sinisalo säätelee tarinan kaaren
huippu- ja suvantokohtia millintarkasti, lukemaan pakottavat vihjeet menneistä
ja tulevista tapahtumista muodostavat miinakentän. Astuin jokaiseen.
”Jonnekin vain ne ovat lähteneet. Kadonneet kuin ilmaan.
Olemattomuuteen.”
Teos, 2011. 274 s.
Teos, 2011. 274 s.
Kirjoitat hyvin! Minäkin lähdin tähän tarinaan positiivisin odotuksin, mutta päädyin pettymään. Linkitin sinun arviosi omaan blogiini, tuomaan vähän positiivista näkökulmaa aiheeseen :)
VastaaPoistaKiitos kommentista! Minulla Sinisalon kerronnan kyytiin pääseminen kestää aina hetken, mutta sitten se onkin menoa. (Jotain tapahtuu, en tiedä mitä.) Mehiläisten katoaminen on teemana herkullinen ja siitä olisi kyllä mielenkiintoista lukea enemmänkin nimenomaan fiktiona. Tässä teoksessa mehiläisteema jää vähän katveeseen kuten blogissasi toteat.
Poista